20 vuotta tuntuu kuin silmänräpäykseltä – uusi elämänvaihe edessä

Elämä muuttui taas! Yksi tytär on lentänyt kotipesästään ja hänen siipensä kantavat. 20 vuotta tuntuu kuin silmänräpäykseltä – meikäläisellä on taas uusi elämänvaihe edessä.

Mun jengi.

Niin se paria viikkoa vaille 20 vuotta sitten hurahti, kun esikoiseni muutti kotoa, vieläpä toiseen kaupunkiin 160 kilometrin päähän. Vaikka lasten kanssa päivät voivat tuntuvat järkyttävän pitkiltä, ja kun esimerkiksi on pari vuotta putkeen nukkunut pätkissä ja heräillyt jatkuvasti huonosti nukkuvan taaperon kanssa ne päivät voivat tuntua paikoin harmaalta helvetiltäkin, mutta vuodet ovat kuitenkin lyhyitä. Aina sanotaan, että pitää nauttia, kun lapset ovat pieniä. Aina vain ei jaksa tai muista nauttia. Kun valvoo, heräilee, ei saa nukuttua, on ihan poikki ja hajalla väsymyksestä, saattaa jopa haaveilla siitä hetkestä, kun lapset muuttavat omilleen.

Kuitenkin tämä hetki tuntui silloin parikymmentä vuotta sitten ylitsepääsemättömän kaukaiselta. Silloin mietin, että kun lapsi täyttää 20, itse olen vielä hetken 39. Sitten se hetki olikin ihan tässä, tapahtumassa ja nyt jo kohta ohi.

Yksi on lentänyt pesästä, kaksi on vielä jäljellä. 20 vuotta meni tuosta noin vain. Jos voisin kääntää kelloa taaksepäin, minulla olisi yksi toive. Olisinpa osannut toimia oman elämäni kriiseissä vähän rennommin rantein ja ymmärtänyt, että kaikki tunteet muuttavat muotoaan. Että se pahinkaan epätoivon tunne ei pysy sellaisena loputtomiin. Mutta turha on jossitella. Ja ilman kokemuksiani en olisi minä nyt, niin haluan uskoa. Parasta siis antaa kaikki anteeksi itselleen, aina vain uudestaan ja samalla myös koko maailmalle.

Mikä fiilis?

On vaikea sanoa, miltä tämä elämänvaihe edes oikein tuntuu, kun se on niin uusi. Sitä paitsi saimmehan tähän jo esimakua viime viikkoina, kun aloin olla töissä virka-aikaan ja lapsi usein meni hommiinsa kahden kolmen kieppeillä palatakseen vasta puolilta öin, kun olin jo nukkumassa. Joinain viime viikkoina näimme vain muutaman kerran vilaukselta, ja välillä oli pakko laittaa viesti, että asutko vielä kotona, kun ei koskaan tavata?! Aamulla kurkkasin nukkuvan lapsen huoneeseen ja tarkistin, että hän on paikalla. Nyt hän on omassa kodissaan. Se pieni pallukka, joka syntyi juuri. Sunnuntaina lähtiessään viimeisten tavaroidensa kanssa lupasi laittaa viestin, kun on kotona. Siis kotona! Omassa kodissa. Elämä on ihmeellistä.

Ehkä tunteet kuitenkin poukkoilevat haikeuden, helpotuksen, ilon ja hämmennyksen välillä. Tuntuu hienolta, että kaikista oman elämäni vastoinkäymisistä, hajonneesta perheestä ja sittemmin uusperheestä huolimatta olen saanut yhden tyypin kasvatettua täysjärkiseksi aikuiseksi, joka pärjää kyllä.

Vanhemmat tekevät virheitä – minäkin 

Pakostakin tällaisena hetkenä pohtii omaa vanhemmuuttaan ja niin se vain mieli tarttuu kaikkeen, mitä olisi voinut tehdä paremmin. En voi sanoa, että olisin itse ollut aina mikään mallikelpoinen vanhempi, mutta tuskin kukaan on. Varsinkin kun liki 10 vuotta sitten oli vaikeaa, en aina jaksanut tai ehkä enemmänkään en osannut kannatella lapsiani, kuten nyt osaisin. Niin paljon viisaampi olen nykyään, ja se viisaus on tullut puhtaasti kokemusteni ja itse tehdyn henkisen duunin kautta.

Mutta onni on ollut sekin, että meillä on ollut aina tiivis turvaverkosto apunamme, sellainenkaan ei ole kaikille itsestäänselvyys. Turha silti jossitella. Jokainen ihminen tekee virheitä, mutta yhä jaksan uskoa siihen, että ainakin useimmat meistä tekevät parhaansa juuri niillä eväillä, joita meillä kullakin hetkellä on käytössämme. Uskon, että enimmäkseen olen ollut kuitenkin ihan hyvä äiti.

Omien lasteni kautta sitä osaa katsoa myös omaa nuoruuttaan. Nuoret ovat nuoria, eikä siinä aina vanhemman sana paina. Aikuiset mokaa, lapset mokaa, nuoret mokaa. Se on kuitenkin se tie, jota kautta useimmat meistä oppivat elämästä. Oppivat pärjäämään täällä. Kyllä ne nousevat jaloilleen. Kun vain saavat riittävästi tukea, kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi.

Kanaemo täällä hei!

Nyt sitten mietin, että onko normaalia laittaa vähintään viittä WhatApp-viestiä joka päivä? Haluaako lapsi kenties vähän omaa rauhaa vai tuleeko tunne, että en muista häntä tarpeeksi? Saako kylään mennä ruokakassin kanssa? Vai haluaako hän pärjätä itsenäisesti ja näyttää, että hyvin tässä vedetään?

Selkeästi tässä opetellaan uusia juttuja puolin ja toisin. Erityisesti täällä omassa osoitteessamme. Vaikka silti: meillähän elämä jatkuu kuitenkin melko samanlaisena, hänelle kaikki on uutta ja ihmeellistä.

Yritän olla vähemmän ärsyttävä kanaemo ja enemmän tsemppari. Toivottavasti onnistun siinä.

Vertaistukea?

 

 

 

8 comments

  1. Ohhoh, mikä elämänvaihe sulla on nyt. Upea ja ihan varmaan haikea. Mä en yhtään osaa vielä kuvitella tota. En edes uskalla itseasiassa.
    Miten on, onko ihanaa ja helpottavaa, että kotona on vielä yksi pieni, että tyhjä pesä vasta kaukana edessä? Mä itse olen iloinen siitä. EN yhtään odota talon tyhjenemistä itseasiassa.

    1. Kiitos Pinkki, on aika hurja uusi vaihe! Vaikka kaksi jäi, niin yksi on omillaan :) Sentään kuusivuotias pitää huolen, ettei ihan kaksi jäädä vielä pitkään aikaan. Mutta niin ne lähtevät, yksi kerrallaan! Ja täytyy uskoa ja luottaa, että kyllä pärjäävät omillaan <3

  2. Itse arvostin soittoja – ne kertoivat välittämisestä.
    http://westendmum.fi

    1. Kiitos kommentistasi Westend Mum! Puhelin on ahkerassa käytössä :)

  3. Saa vähän olla. :) Omiltani olen kysynyt, että sopiiko, että tulen ruokakassin kanssa, onko jotain, mitä tarttet… Aina on sopinut. :) Ja kyllä siihen tottuu.

    1. Kiitos Päivi kommentistasi! Mä luulen, että musta tulee just sellainen ruokakassin kanssa kyläilijä :) Muuttopäivänä ostin sampoot ja 5-packin hammastahnaa :) Jännittävä tämä uusi elämänvaihe, en voi muuta sanoa.
      Mukavaa viikon jatkoa sulle <3

  4. Hienosti olet onnistunut♡ Lapset ovat vain lainaa vai miten se nyt meni…
    Ihanaa ystävänpäivää sinulle Jenny♡
    Ps. Eikö” vähän” saa olla huolehtiva kanaemo…

    1. Kiitos Kirsi kommentistasi ja ihanaa ystävänpäivää <3 Niin ne lapset tosiaan ovat lainaa vain. Tämä Kahlil Gibranin runo kuvastaa niin hyvin tätä asiaa:

      Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
      He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
      He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
      ja vaikka he ovat sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle.

      Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
      sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
      Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et heidän sielujaan,
      sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
      jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.

      Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
      mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,
      sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.

      Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
      Kun taivut jousimiehen käden voimasta,
      taivu riemulla.

      Ihanaa viikon jatkoa sulle! p.s. Ehkä mä voin olla pienessä mittakaavassa kanaemo :D

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *