Hyvä elämä

Uusi aamurutiini


Tänään huomasin, että olen kuin salaa kehittänyt itselleni uuden aamurutiinin! Se on tapahtunut ajan kanssa. Aina yhtä huippuhetki, kun huomaa, että henkinen treeni kantaa hedelmää.

Minusta on tullut kärsivällinen aamuihminen.

Vaikka pyrinkin tekemään asioita uudella tapaa aina kun vain muistan, olen ihminen, joka arvostaa ja rakastaa aamurutiineja. Arkiaamuina lempirutiinini ovat hyvin samanlaiset. Nousen ylös, juon aamukahvin (kynttilänvalossa totta kai) puen ja laittaudun ja herätän viisivuotiaan kuopukseni.

Aamuisin, etenkin hienosti heräillyn ja hyvin valvotun yön jälkeen, arvostan muita ihmisiä, jotka tekevät, kuten hiljaa mielessäni toivon. Aina ei elämässä mene kuitenkaan asiat niin kuin toivoo. Ei salettiin ainakaan lapsiperheessä. Vaikka olisi ne aamurutiinit.

Tänään meillä nimittäin asusti pieni unikeko ja huomasin, että lapsi hidasteli joka asiassa. Pesun jälkeen tyyppi oli yllättäen taas vuoteessaan ja leikki nukkuvaa niin, että peiton alta pilkisti vain nenänpää. Myös vaatteiden valitseminen ja pukeutuminen vaikuttivat tooooodella hidastetulta toiminnalta. Päivän asua valittiin ihailtavalla pieteetillä. Jos joskus ennen tämä olisi käräyttänyt pinnani, niin mitä tein nyt, yhdeksättä päivää jatkuvasta kurkkukivusta huolimatta?

No meikämandoliino se kuulkaas vain istui lungina sängyn laidalla ja ihasteli, että miten mahtava pieni tyyppi meillä asuukaan.

Minun piti melkein nipistää itseäni, että ajattelinko juuri tosiaan niin, sen sijaan, että olisin alkanut komentaa, hoputtaa, valita vaatteita hänen puolestaan ja jäkättää. Ja lopulta aikaan saanut ehkä huonon fiiliksen, ihan kaikille.

Kyllä. Ajattelin, että huipputyyppi. Ja samassa ymmärsin kasvaneeni jälleen, enkä tälläkään kertaa pelkkää leveyttä, vaan henkisesti.

Siinä samassa muistui mieleeni hetki, jolloin huomasin alkaneeni olla inhottava jäkättäjä.

Vaikka jo paljon aiemmin kirjoitin (kyllä, erityisesti itselleni) täydellisistä äideistä, joista tuskin onkaan olemassa ja annoin ennen kaikkea itselleni hyviä neuvoja:

Sitäpä vain, että välillä elämä on yhtä alamäkeä. Sitten on tasamaata, jyrkkää ylämäkeä, loivaa nousua ja vastatuulista laskua. Kuulostaa sisäpyöräilytunnilta, mutta se taitaa olla elämää perheessä ja perheenä. Joskus tuiskahdellaan, mutta mikä tärkeintä, sitten pyydetään ja annetaan anteeksi. Sovitaan ja herätään jälleen uuteen, tapahtumarikkaaseen päivään.

Olen vahvasti sitä mieltä, että itseään ei kannata ottaa niin tosissaan ja vakavissaan vanhempana eikä edes ihmisenä. Jokainen mokaa, mutta osaa varmasti antaa itsestään myös sitä parasta. Että armoa peliin. Lisää rakkautta, välittämistä ja huolettomuutta. Vähemmän perfektionismia. Ainakin lapsiperheessä ja vanhempana.

Takapakkia tulee, mutta onpa ihanaa olla lehmänhermoinen aamuihminen!

Mukavaa keskiviikkoa sinulle.

P.s. Jos kaipaat lisää luettavaa, Blogiringistä sitä löytyy!

tulppaanikimppu
En voi vastustaa näitä ihania tulppaaneja. Eilen löysin hennonkeltaisia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *