Asiat eivät mene aina niin, kuten haluamme

Tänään oli hidas ja takkuinen aamu. Viime yönä minua kun taas huudeltiin korjaamaan peittoa ja potallekin piti pikku tyyppi yöllä maanitella. No aamulla sitten väsytti kaikkia, eikä lapsikaan olisi halunnut herätä, saati nousta. Lepyttelin häntä lukemalla kirjan, jotta pääsisimme aamutoimiin. No, lapsi ei halunnut luopua yöasusta eikä pukea päivävaatteita päälle saati, että hän olisi innostunut aamupesulle. Kolmevuotiaan reippaudella hän marssi itsenäisesti pimeään alakertaan varmaan ensi kertaa ikinä, kun jäin itse ylös kylppäriin odottelemaan pientä kiukkuista kuningatarta saapuvaksi takaisin. Lopulta saimme kaikki aamutoimet hoidettua, mutta lähdimme normaalia myöhemmin liikenteeseen. Itselläni ei ollut aamuksi mitään sovittua, joten sinällään se ei haitannut.

Viime kesäisen kuvasarjan osa yksi. Kuvan teeman piti olla äidin ja tyttären yhteiskuva, koska minäminäminä halusin.

Viime kesäisen kuvasarjan osa yksi. Kuvan teeman piti olla äidin ja tyttären yhteiskuva, koska minäminäminä halusin.

Siinä sitten mietin, että olisin voinut ottaa kipinää ja komentaa lasta, mitä ensin, kröhöm, yritinkin. Nopeasti kuitenkin laskin äänen volyymia ja aloin nähdä asian lapsen kannalta ja päätin, että selvä, menemme tänään täysin hänen ehdoillaan. Mietin sitä, miltä itsestäni tuntuisi, jos vaihtaisimme rooleja ja kolmevuotias sanelisi aamusta toiseen, kuinka minun kuuluu toimia ja missä järjestyksessä. Ja kas, kuinka ollakaan, rennoin mielin kaikki alkoi sujua paljon paremmin ja metrossakin seuranani oli pieni iloinen matkustaja.

Viime kesäisen kuvasarjan osa kaksi. Kuvan teeman piti olla äidin ja tyttären yhteiskuva, koska

Viime kesäisen kuvasarjan osa kaksi. 

Tämä taas sai minut miettimään sitä, että kuinka monta miljoonaa kertaa ihminen tekee sen saman virheen, että pakottamalla yrittää saada haluamansa tai kontrolloimalla yrittää päästä haluamaansa lopputulokseen? Itse olen usein hyvin tietoinen, että pakottamalla tai kontrolloimalla mikään ei toimi eikä toivottuja asioita tapahdu, mutta silti sorrun siihen jatkuvasti, varmasti lähes joka viikko. Vaikka tiedän, ettei sellainen johda mihinkään hyvään lopputulokseen, oli kyse sitten uhmaikäisestä riitapukarista, ratkaistavasta työasiasta, uutisesta, jonka kuulemista odottaa tai oikeastaan mistä tahansa. Pakottaminen kertoo vain siitä, että minäminäminä haluan nyt, että jotain tapahtuu. Melko itsekäs lähtökohta, sanoisin. En ikinä unohda, kun joku viisas joskus vuosi sitten kirjoitti blogini Facebook-sivulle, että oikeasti vastoinkäymisiä ei edes ole, on vain asioita, jotka menevät eri tavalla, kuin minäminäminä haluaa.

Viime kesäisen kuvasarjan osa kolme. Kuvan teeman piti olla äidin ja tyttären yhteiskuva, koska

Viime kesäisen kuvasarjan osa kolme. 

Ärsyynnyinkö siitä, että lapsi ei tehnyt sitä, mitä halusin vai muistinko olla kiitollinen, että minulla ylipäänsä on lapsi ja vieläpä hyvin ihana sellainen? No sekunnin sadasosan olin tuolla ensimmäiseksi mainitun puolella, mutta hyvin äkkiä sain itseni käännettyä jälkimmäiseen moodiin. Olen opetellut muistamaan ja harjoitellut itse muistuttamaan itseäni siitä, mikä tässä elämässä on lopulta tärkeää ja merkittävää. Ylipäänsä se, että on lapsia, ei ole itsestäänselvyys. Eikä sekään ole itsestäänselvyys, että on terveitä lapsia. Se, että sattuu olemaan lapsi, joka nukkuu välillä huonosti, on pieni murhe tässä maailmassa.

Viime kesäisen kuvasarjan osa neljä. Kuvan teeman piti olla äidin ja tyttären yhteiskuva, koska

Viime kesäisen kuvasarjan osa neljä. 

Kiitollisuudesta voi tehdä itselleen ikään kuin hauskan leikin. Vaikka sitten eteen tulisikin niitä epäkohtia, jotka olisivat voineet olla myös tulematta, on asioissa usein jotain hyvääkin. Leikin ajatus on keksiä se hyvä. Esimerkiksi näin: Viime talvena automme aiheutti rutkasti huolta ja massiivista rahanmenoa, mutta meillä sentään oli auto. Työt aiheuttavat välillä aikatauluineen ja tiukkoine vaatimuksineen stressiä, mutta minulla on sentään töitä. Ottaa päähän tiskata minikokoisessa keittiössä, jossa tiskiallas ylettyy juuri ja juuri lantiolle, mutta onpa sentään keittiö ja katto pään päällä. Joskus kiristää kupolia herätä kesken unien, mutta sentään saa herätä uuteen aamuun. Ulkona on hemmetin harmaata, mutta sentään useammalla meistä on kyky nähdä ja saamme nähdä omin silmin sen harmauden.

Kyse on omista valinnoista. Oikeasti useimpien meidän elämä on aika iisiä, ja ne, joiden elämässä on juuri nyt isoja haasteita, surua ja tragedioita, he ainakin oman kokemukseni mukaan valittavat melko harvoin, jos eivät ollenkaan. Useimmat heistä, joilla valittamisen aihetta ehkä oikeasti olisi, he ovat ymmärtäneet sen, mitä kohti itsekin olen vahvasti menossa, että on etuoikeus saada elää ja hengittää.

Otetaan rennosti ja nautitaan. Mikään tässä maailmassa ei ole kontrollissamme emmekä pakolla pysty saamaan mitään, mitä haluamme, kuten postausta tahdittava äiti ja tytär -kuvasarjakin kertoo. Otetaan siis mieluummin rennoin mielin ja rakastavin sieluin vastaan se, mitä vastaan tulee.

Huippua alkanutta viikkoa! Pidetään lippu korkealla.

Ja kuinkas sitten kävikään! Kuvasarjan osa viisi.

Ja kuinkas sitten kävikään! Kuvasarjan osa viisi.