Elämän kriiseistä voi seurata paljon hyvää ja kaunista

Se oli ehkä tiistai tai torstai vuosia sitten, kun minä vain päätin, että nyt saa riittää. Päätin, etten tuhlaa elämästäni sekuntiakaan enää mihinkään, joka oli vain mukanani tahmaisesti roikkunut eräpäivänsä nähnyt taakka. Päätin, etten enää hukkaa pitkiä hetkiä negatiivisuuteen, vihaan, kiukutteluun.

Hei elämä, kuulethan mua!
Hei elämä, kuulethan mua!

Aina ei vain lähde, vaikka ilo voi olla asenne. Silti joskus väsyttää, vatuttaa, pelottaa, masentaa, ahdistaa. Usein eri tunnetilat suljetaan pois toisiltaan, ihan kuin ihminen olisi jatkuvasti vain jotain. Elämä ei ole niin mustavalkoista. Jo päivän aikana surffaamme usean eri tunteen kanssa. Se on valintaa, mihin sitä kiinnittää huomionsa, eikä kaikissa elämäntilanteissa jaksa tai halua valita. Mutta kun on ollut tilanteessa, ettei jaksa tai halua valita, niin siitä selviydyttyään usein haluaa pysytellä siellä plussan puolella.

Välillä sitä voi tuntea olonsa epävarmaksi, surkeaksi ja pieneksi maan matoseksi. Sitä saattaa vertaa itseään muihin ja tekee mieli sanoa, että kas, tässäkään et sitten onnistunut. Et kai sentään ole epäonnistuja? No tämäpä ei ollut varsinainen uuuullatuuus. Voi sinua, pikku reppanaa, tuleeko sinusta koskaan mitään milloinkaan.

Vaikealla hetkellä voi olla vaikea nähdä hyviä asioita elämässä. Sitä saattaa sanoa, että kuule aivan sama miten kauniin sininen taivas on tai miten nätisti ne pikkulinnut visertävät. Sitä tekee mieli polkea jalkaa ja huutaa, että haistakaa ***** koko maailma.

Toisen ilo, no ihan sama!

Silloin ei jaksa edes nähdä toisen iloa, olla siinä mukana. Joskus sitä vain haluaa märehtiä, ja olla siellä jossain kaiken sen kuran keskellä, eikä edes halua nousta sieltä. Kateuskin saattaa nostaa päätään ja mielikuvitus laukata. Sitä saattaa uskottella itselleen, että jokaisen muun elämä on yhtä päivänpaistetta. Että vain itse on se ainoa, joka on hautautunut sinne jonnekin risukasan alle, jonne päivä ei paista ja lunta tuiskuttaa kuin esterin persauksesta.

Silloin ei kykene näkemään sitä hyvää, mitä itsellä on. Vaikka vähintäänkin useimmiten on jotain, jota voisi vaikka hiljaa mielessään juhlistaa ja josta voi tuntea syvää, vilpitöntä iloa, myös niiden vaikeimpienkin vaikeuksien keskellä.

Vastaisku ankeudelle

Kaikki tunteet ovat tavallisia

Tiedätkö mitä? Uskon, että kaikki ne likaisimmatkin ja vaikeimmatkin tunteet vattumaisina elämänjaksoina ovat ihan normaaleja, tavallisia, inhimillisiä. Kaikki se ällöttävä vellominen, ankea ahdistus ja kiristävä katkeruus kuuluvat ihmisyyteen samoin kuin ne kivemmat tunteet, joiden kokeminen on huomattavasti kevyempää, mukavaa, iloista ja kuplivaa.

Kun elämässä on oikein vaikea paikka, sitä saattaa ajatella niin inhottavia asioita, ettei niitä kehtaa edes ääneen sanoa. Tai jos sanoo, niin jälkeenpäin sitä saattaa miettiä, että mitä hemmettiä tuli silloin sanottua tai edes mietittyä. Ohhoh, olipa sitä skutsissa. Vähempikin olisi riittänyt.

Uskon kuitenkin vahvasti, että kaikelle on aikansa. Kun on tarpeeksi kauan kahlannut siellä harmaassa helvetissä, ainakin useampi meistä voi itse valita, haluaako pelastaa itsensä vai jäädä katkeroitumaan, vihaamaan, kiukuttelemaan ja osoittamaan mieltään draamakuninkaallisena. Me voimme saada myös apua, mutta päätös on tehtävä itse. Sinäkään et voi pelastaa ketään toista, toki auttaa ja tukea saatat.

Vastaisku ankeudelle

Negatiivisuus ei koskaan voi parantaa

Mutta: Ihan yhtä oikein kuin on olla iloinen ja myönteinen, on oikein myös olla surullinen ja kielteinen. Itse olen vain vuosien varrella huomannut, että sen yhden elämänvaiheeni kielteisyys, apatia, vaikeissa kokemuksissa vellominen ja niiden pyörittely edestakaisin pääkopassa eivät oloani parantaneet. Mitä enemmän velloin, osoitin mieltäni ja saatoin välillä olla vähän hankala, koska koin, että minulla oli oikeus sellaiseen, sitä pahemmaksi omakin olo vain muuttui.

Yksinkertaisesti vain päätin, että alan taas nauttia. Halusin nähdä kaiken sen kauneuden, jota en ollut nähnyt vähään aikaan. Halusin tuntea syvästi, mutta ennen kaikkea halusin opetella tunnistamaan ja fiilistelemään tunteitani, en antaa niiden viedä minua ihan kuusi-nolla. Halusin antaa anteeksi itselleni, kaikille ja koko maailmalle. Tiesinhän, että vihaisena ja katkerana vain hautautuisin kaiken alle. Sitä en halunnut, vaan halusin alkaa elää. Täydesti.

En muuttunutkaan yhdessä yössä

Ja koska olen ihminen, halusin toki, että se tapahtuu mieluiten yhdessä yössä. Ajattelin, että nyt kun kerran olen antanut anteeksi ihan kaiken koko maailmalle, niin missä se hyvä fiilis on! Kun sitten aika pian ymmärsin, että omien ajatusmallien, tapojen olla ja toimia muuttaminen käy ihan oikeasti työstä, se on raskasta, se vaatii kärsivällisyyttä, se vaatii tietoista ajattelua ja eri tavalla toimimista, tuli eteeni usein hetkiä, kun halusin vain antaa olla.

Välillä tuntui, että muuttuminen ja muutos olivat steppailua eteen ja taakse. Aina kun luulin, että yes, nyt olen päässyt polullani eteenpäin, tuli jotain, joka rysäytti minut takaisin lähtökuoppiin. Se tuntui karulta ja epäreilultakin, sillä yritinhän kovasti. Mietin, että miksi sekään ei kelpaa, kelpaako mikään, mitä teen. Silti elämä ei päästänyt minua helpolla vaan rysäytti niin kauan, kunnes uskalsin sanoa, että hyvä on. Nyt on tapahtunut jo niin paljon, en jaksa enää taistella vastaan. Ihan sama, mitä minulle on tarjolla, anna tulla vain, olen täällä valmiina ja vastaanottavaisena. En edes halua enää tietää miksi minua koulitaan, sallin sen tapahtua. Nostin kädet ylös ja sanoin, että tervetuloa.

Se hetki oli yksi käännekohdista. Ymmärsin, että elämää eletään, siinä sattuu monenlaista ja tapahtuu paljon, yhtä lailla hyvää kuin huonoa. Emme saa aina tietää, miksi joudumme jotain kohtaamaan, jonka mieluiten olisimme kiertäneet kaukaa. Mutta niin kauan kuin pyrimme varmistelemaan, että kaikki on mukavaa, emme todellakaan opi tuntemaan itseämme emmekä ketään muutakaan. Sitä paitsi se on stressaavaa ja mahdotontakin, koska emme voi elämää tiukasti kontrolloida.

Vastaisku ankeudelle

Pystytkö hyväksymään edes vähäsen

Sen kun pystyy hyväksymään, että elämä on mitä on, alkaa kaikki muuttua. Se ei tarkoita, etteikö tulisi huonoja kausia tai kohtaisi enää koskaan tragedioita. Totta kai huonoja kausia tulee ja murheet vetävät maton jalkojen alta. Mutta sitä jatkaa kasvamistaan, kypsymistään ja alkaa nähdä asiat asioina. Ei enää näe niitä asioina, jotka tapahtuivat itselle. Ei näe itseä poloisena uhrina. Ymmärtää, että elämässä sattuu ja tapahtuu eikä se ei ole todellakaan mitään ruusunpunaa tai popkornia.

Ja kaikki se, joka nakersi joskus elämäniloani, on se, joka teki minut tällaiseksi kuin olen tänään. Ja tiedätkö mitä, en vaihtaisi päivääkään pois, en mistään hinnasta. Uskon, että kaikista kokemuksista on lopulta hyötyä.

Jos joskus ajattelin, että me olemme täällä itseämme varten, nyt koen, että oikeasti olemme täällä toisiamme varten, auttamassa heitä, jotka juuri nyt ovat heikkoja, kertomassa, että lopulta ne vaikeimmatkin vaikeudet tuovat mukanaan paljon hyvää ja kaunista. Silläkin uhalla sanon niin, ettet uskoisi sanaakaan, en minäkään voinut uskoa joskus, mutta lopulta näin sen omin silmin.

Ensin ne hyvät hetket voivat olla lyhyitä välähdyksiä, mutta kun sitkeästi jatkaa matkallaan, asia kääntyy toisinpäin. Lopulta ne huonot hetket ovat välähdyksiä ja elämä pääosin antoisaa pitäen sisällään silti kaikki ne eri tunteet. Lopulta niitä huonoja hetkiä ei oikein enää edes noteeraa, koska ei halua katastrofikelailla tai lisätä negatiivisuutta. Sitä elää nekin hetket ja hyvin pian vaihtaa kanavaa, palaa taas näkemään kaikki ne asiat, jotka ovat hyvin, myös silloin kuin joku asia on huonosti.

Tiistai, toivoa! Ja talvi myös!

*Blogi muuttaa 17.11.16 osoitteeseen www.vastaiskuankeudelle.fi

*Tule myös Instagramiin ja Facebookiin!

Vastaisku ankeudelle

5 comments

  1. […] Elämän kriiseistä voi seurata paljon hyvää ja kaunista […]

  2. Monesti ajattelin, että sitten, kun helpottaa, sitten kun tämä huoli on ohi. Lopulta oivalsin, että elämä ei ole pelkkää onnea, onnen odottelua tai tavoittelua, vaan elämään kuuluu paljon vastoinkäymistä ja surua ja kärsimystä, oman itsesä kanssa kipuilua, asioita joihin ei voi edes voi vaikuttaa Silloin vasta oivalsin, että otan kaiken irti elämän pienistä onnen hetkistä.

    Nyt nautin isoista iloista, kuin ne olisivat elämän viimeisimpiä ja pienistä iloista, joskus jopa tarkkailijan roolissa, kuin ikuistaen sen pienen hetken, joka voi olla vaikka katse tänä iltana omaan perheeseen ruokapöydän ääressä. Hulinaa ja vilskettä, mutta joskus kaikki vaikenee. Mitä enemmän ikää, sen enemmän olen osannut nauttia pienistä, koska olen ymmärtänyt myös elämän langan katkeamisen ja sen herkkyyden.

    <3

    1. Jenny Belitz-Henriksson

      Kiitos Tiia! Ihana viesti. Ja niinpä. Sitä hetkeä, kun elämä ei tarjoa MYÖS vastoinkäymisiä saa odottaa siihen asti, kun matkaa puuyksiössä kohti viimeistä maallista vaellustaan…
      Mä luulin myös joskus, että onnellisuus on vain onnellisuutta. Mutta sitten aloin oivaltaa enemmän, josta olen tosi onnellinen.
      Tää kaikki on sitä elämää ja asioita voi oppia hyväksymään.
      Ihanaa päivän jatkoa <3

  3. Kiitos, tämä on niin totta. kauan piehtaroin itsekin ja puskin vaan elämää eteenpäin, kaikkien raskauden ja negatiivisten tunteiden ja ajatusten kanssa. Mutta kun tuo hyväksymisen reitti avautui, niin nyt vaan annan asioiden olla ja tulla, oma voi alkaa löytyä yhä useammassa kohdassa. Siis aivan ihanaa <3

    1. Jenny Belitz-Henriksson

      Kiitos Satu kommentistasi! Kauniisti kirjoitit, että oma voi alkaa löytyä useammassa kohdassa.
      Kaikelle lienee aikansa! Itse olen kiitollinen siitä, että lamput syttyivät :D
      Ihanaa viikon jatkoa sinulle <3

Comments are closed.