Jälleen yksi turha pelko…

…karistetaanpas se harteilta.

Jaahas, viime aikoina olen ollut muuten hyvin viilipytty, mutta kuluneella viikolla hermot ovat menneet kahdesti liittyen tyttären, 16, koulunkäyntiin. Nyt on näin -asenne kantaa muuten hedelmää, hermot ovat kuin lehmällä. Lapsihan pääsi vasta toisella haulla lukioon ja sittenkin ruotsinkieliseen, joka vaikuttaa nyt olevan kuitenkin liian haasteellinen kielikylpytaustasta huolimatta. Vasta tänään aloin oivaltaa sitä, miksi olen kokenut niin voimakkaita tuntemuksia lapsen koulunkäyntiin liittyen ja sainkin otettua kunnollisen niskaperseotteen omista peloistani. Rähjäämällä lapselle olen mitä luultavimmin yrittänyt vain vaientaa huolestunutta ääntä sisälläni. Ei kyse olekaan siitä, että pelkäisin, että lapsi syrjäytyy ja jättää opinnot kesken heti alkuunsa, vaan kyse on enemmänkin siitä, että haluan, että hän tekisi asiat ”oikeassa järjestyksessä”. Huomasin, että olen pelännyt sitä, mitä tapahtuu, jos asiat menevätkin toisin. Kovasti näemmä olen halunnut, että oma tytär toimii järkevämmin kuin mitä sitä itse aikoinaan on toiminut. Lopulta rähjäämisen taustallakin on kai syynä vain se, että vanhempana sitä toivoo, että lapsi pääsee elämässään helpommalla ja tekee asiat silloin kuin ne ”kuuluu” tehdä. Ehdin jo harmitella lapsen puolesta sitäkin, että jos hän nyt lopettaa päivälukion ja mahdollisesti vaihtaa aikuislukioon, niin jäävät penkkarit ja vanhojentanssit väliin. Vanhempana minulla on mahdollisuus vaikuttaa tähän kouluasiaan niin kauan kun lapsi on alaikäinen, mutta toisaalta taas päätösten tekeminen toisen puolesta ei kannata, sillä se ei kuitenkaan kanna pitkälle eikä ainakaan haluttuun lopputulokseen. Ikävästi muistui mieleeni nimittäin se, kun pakotin samaisen lapsen opiskelemaan ranskaa alakoulussa. Hän olisi itse halunnut valita saksan kielen, mutta minäminäminä tahdoin, että lapsi alkaa lukea ranskaa. No, opinnot päättyivät parin vuoden jälkeen katastrofiin ja lopulta ranska jäi sillä sekunnilla, kun yläkoulu alkoi ja se oli helpotus meille kaikille. Oooohhoh. Näin sitä löytää itsensä samoja virheitä tekemästä. Virheitä saattaa toistaa niin kauan, kunnes on käynyt läpi sen todellisen niihin kätkeytyvän opetuksen. 

Kun nyt katson itseäni, niin en enää osaa olla pahoillani tästä omastakaan järjestyksestä, jossa olen näitä elämän suuria asioita tehnyt. Toki asiat olisivat aikoinaan voineet mennä vaivattomammin, muistelen, että ei ollut ihan helppo nakki lopulta tenttiä lukiota kahden lapsen ja työn ohella. Vaikka ehdottomasti kannustan omia lapsiani opiskelemaan ja vanhoillisestikin ajattelen, että lukio on itsestäänselvyys, jos ei tiedä, mitä muuta haluaa tehdä, kyse ei ole lopulta kuitenkaan aina siitä (ainakaan lukion jälkeisellä tasolla), opiskeleeko vai ei, vaan ehkä enemmänkin siitä, mitä on valmis tekemään päästäkseen sinne, minne haluaa. Minä panostin akateemisten opintojen sijaan kirjoittamiseen ja tein todella paljon töitä päästäkseni urallani eteenpäin. Olisin voinut myös hakea sisään yliopistolle ja ehkä jopa roikkua siellä iäisyyden töiden ja lasten ohella. Kumpi sitten parempi, tiedä häntä. Ja vielä ehtii, jos haluaa, siis yliopistollekin!

Tämä kuukaudenmittainen kouluepisodi on myös kertonut siitä, että en yhä vieläkään osaa tiettyjen asioiden suhteen olla kovinkaan kärsivällinen. Kestän näemmä huonosti epävarmuutta tällaisissa asioissa, jotka minun mielestäni kuuluu tehdä. Mutta ainakin tässä juuri näin taas sen, että asia, mistä rähjää, ei aina ole se asia, joka lopulta nousee esiin keskusteluissa ja on sen rähjäämisen takana. Vähän sama kuin jos puolisolle hermostuu lattialla lojuvista sukista ja oma stressi vaikkapa työasioista on se, jota tällä sukka-asialla purkaa ulos itsestään. Usein epätoivottua käytöstä kun tuntuvat sanelevan omat pelot tai omat uskomukset ja odotukset siitä, miten mielestämme asioiden tulisi olla ja mennä.

Ja siitä pelosta: useimpia ihmisiä pelottaa joskus jokin asia. Joskus pelkoon liittyy vakava syy, mutta toisinaan pelkäämme asioita, joita ei oikeasti edes tarvitsisi. Pelko saattaa estää meitä tekemästä asioita, joita tahtoisimme tehdä. Se voi estää meitä menemästä paikkoihin, jonne tahtoisimme mennä. Se saattaa estää meitä sanomasta sitä, mitä tahtoisimme sanoa. Se saa meidät toisinaan myös sanomaan asioita, joita kadumme jälkeenpäin. Bingo! Joskus pelkäämme, koska menneisyys ohjaa meitä suuntaan, joka ei auta tämän hetken käsittelemisessä.

Toisinaan pelkäämme ihmissuhteita ja sitä, etteivät ne kestä. Silloin voi olla niin tuskallista odottaa hylkäämistä, että toimimme itse niin, että kaikki tuhoutuisi. Joskus pelkäämme pimeää. Mutta mikä voisi olla kauniimpaa kuin tumma taivas ja tähdet. Joku meistä pelkää metsää, jossa ei ole muita ihmisiä. Siis pupuja ja oravia! Pelkäämme, että teemme virheitä. Jokainen tekee! Pelkäämme, että meistä ei pidetä. Kukaan tuskin pitää kaikista. Pelkäämme, että meille nauretaan. Parasta olisi, että osaisi nauraa itselleen. Pelkäämme menneisyyttämme. Se on tapahtunut, sitä ei saa takaisin. Pelkäämme tulevaa. Se on siellä jossain.

Pelkäämme, että satutamme toisia tai meitä satutetaan. Pelkäämme uusia haasteita. Pelkäämme hämähäkkejä. Pelkäämme kuolemaa. Joku pelkää puhua vieraita kieliä, koska ääntää hassusti. Pelkäämme sitä, että rakkaillemme tapahtuu jotakin. Joku meistä pelkää uimista, toinen pelkää olla ihmisten edessä. Pelkäämme sitä, että meistä ei ole mihinkään. Että emme pysty tai kykene. Pelkäämme meille vieraita asioita.

Pelkäämme usein niin turhan takia.

Jokaisella meistä on omat pelkomme ja totta kai täysi oikeus niihin. Entä jos kuitenkin vain päästäisin minäkin irti ja luottaisin siihen, että tällä kaikella koulushowlla on tarkoitus ja asiat tulevat menemään paremmin kuin hyvin. Lakkaan takertumasta pelkooni ja omiin uskomuksiini ja otan vastaan sen, mitä tuleman pitää.

Aloitan antautumisen harjoittelun heti (ehkä noin sadannen kerran?!). Iloista perjantaipäivää!

Näin! (Kuva: Pinterest)

Näin! (Kuva: Pinterest)