Kärsimättömyys

Kärsimättömyys on kauhea tunne. Se on ollut tänään seuralaiseni. Se on kuiskutellut korvaani rumiaan ja maalannut piruja seinilleni. Tulevaisuudessa odottaa hauskuuksia, joiden annan olla täysin rauhassa. Ne osuvat kohdalleni, kun aika on. Tiedän, että ne sieltä tulevat, omaan tahtiinsa. Mutta hetkessä oleminen ei juuri nyt ole todellakaan helppoa, sillä minua kiinnostaa järkyttävästi se, millaista perusarkeni tulee olemaan parin kuukauden päästä. Halua(isi)n tietää, nyt heti!!

Oikeastaan on jännittävää, että vaikka sitä on tehnyt itsensä kanssa töitä jo pian 10 vuotta, vieläkin tulee hetkiä, kun tuntuu, että olisi vasta polkunsa alussa. Että vaikka välillä on vahvasti luottoa, se voi silti hetkeksi kadota. Että vaikka tietää, että laituri kantaa, niin yhtäkkiä sitä tasapainoilee kiikkerällä alustalla. Ja erityisesti vaikka tiedän, että kontrollointi ei kanna eikä mistään ei ole varmuutta, juuri nyt tekisi mieli kiristellä lankoja käsissäni tiukemmalle kuin koskaan. Uuh, ei toimi.

Ja kuinka monta kertaa tänäänkin olen huokaissut itselleni, että olisipa kristallipallo. Mutta kun ei ole. On vain oltava kaikkien näiden tunteiden kanssa. Annettava niiden tulla, elettävä ne läpi. Kärsimättömyyttäkään kun ei auta tukahduttaa tai yrittää estää tulemasta. Se on vain yksi monista tunteista. Emme voi välttyä siltä.

hetkessä oleminen

Tuijotin kukkia. Toimii!

No sittenpäs keksin kysellä itseltäni hieman neuvoja, miten olen aikaisemmin kärsimättömyyden hetkellä käsitellyt kyseistä tunnetta. Esimerkiksi näin:

Tänään tapasin erään ihastuttavan tuttavani ja kun sitten tuli puheeksi se, miten päädyin aikanaan toimittajaksi, sanoin itsenikin hämmästyttäen, että no, minähän vain aloin kirjoittaa. Olimmekin yhtä mieltä siitä, että juuri alkaminen on se salaisuus: Alkaa vain tehdä, eikä valmistele asioita turhan pitkään ja luo liian monimutkaisia suunnitelmia.

Ehkä pitäisi jälleen vielä enemmän ja rennommalla otteella alkaa vain tehdä, kuten ennenkin. Unohtaa se pikku yksityiskohtien turhantarkka puntarointi.

Ah kyllä. Alkaa vain tehdä, salaisuus numero yksi.

Kun keskittyy liikaa siihen, mitä ei ole, on vaikea nähdä vaihtoehtoja. Pelkoenergia pyörittää samoja keloja edes takaisin mielessä kuin pesukoneen rumpu märkiä pyykkejä. Silloin ei pysty näkemään ratkaisuja, näkee vain pulmia. Silloin sitä on ihan jumissa.

Silloin pitää nipistää itsensä hereille tähän hetkeen. Hengittää syvään. Hengittää sisään luottamusta, puhaltaa ulos pelkoa.

Saattaa auttaa myös, että menee luontoon. Katsoo jotain kaunista ympärillään. Tuijottaa merelle. Huomaa asiat, joista saa olla kiitollinen. Näkee arjen kauneuden. Menee lenkille! (Toimi muuten eilen tosi hyvin tuo juokseminen lumisateessa.)

Sanon nyt tämän ennen kaikkea itselleni: Älä uppoa, sillä jälkikäteen huomaat, että ei olisi kannattanut ollenkaan murehtia. Silti teit niin taas, mutta sekin on inhimillistä, sillä olethan ihminen. Epävarmakin ja keskeneräinen, välillä romumpi ja rikkinäinen. Kun tilanne on päällä, niin murehtimatta oleminen on joskus vaikeaa. Älä silti uppoa. Hengitä sisään luottamusta, puhalla ulos pelkoa.

Minä menen nyt saunaan! Mukavaa lauantaita!

Sisäinen timantti

Ja Sisäisestä timantista hieman lisää ohjeita!