Koska häpeään ei voi kuolla…

…niin häpeän tunteita nostattavasta tilanteesta on löydettävä mahdollisimman paljon hyviä asioita. Kuten, että mokasta oppii paljon enemmän kuin täydellisestä suorituksesta.

No niin! Arvata saattaa, että eilinen oli aika tiukka päivä. Neljän haastattelun jälkeen vedin vielä viimeisen Olonkeveys-valmennukseni. Olo on valmennuksia ajatellen kirjaimellisestikin kevyt, sillä tiedän, että osaan hommani ja pystyn myös valmentajan rooliin. Tuossa mallissa en kuitenkaan noita valmennuksia ainakaan nyt ala vetää, vaan suunnittelenkin omaa kolmen kerran settiä yksittäisille henkilöille. Mutta siitä lisää sitten myöhemmin.

No, ensimmäinen haastattelu oli ruotsinkielellä ja koska pyyntö siihen tuli vain pari tuntia aiemmin ja töitäkin oli tehtävä ennen sitä, en ehtinyt varautua siihen lainkaan. No niinpä se menikin totaalisen perseelleen, siis aivan reisille! En saanut sanottua oikein sujuvasti mitään, mitä olisin halunnut, jouduin jatkuvasti ottamaan uudestaan ja lopulta olin jo niin stressaantunut, että en enää edes jaksanut oikein keskittyä. Yhtäkkiä en osannut enää taivuttaa sanoja, enkä edes ääntää niitä oikein, jettepraa Jemppa! Oli kuin jokin apukoululainen olisi ollut äänessä. On aivan eri asia kirjoittaa kaverille tekstaria på svenska tai keskustella anopin kanssa niitä näitä kuin yrittää selvittää mikrofoni nenän edessä jotain omia syviä ajatuksiaan vieraalla kielellä. Eli perseelleen meni, enkä tuskin uskalla koko pätkää itsekään kuunnella. No, koska häpeään ei voi kuolla, oli pakko alkaa ajatella toisin. Ensinnäkin messukeskuksen kirjakahvilan otin sitten haltuuni asenteella vaikka maailma räjähtäisi, niin tämän sessarin vedän kunnialla ja täysin viileenä loppuun asti. Paitsi että lauoin huonoja vitsejä (samoja viljelen myös ryhmäliikuntatunneilla toisinaan) ja kerroin kirjasta ja tatuoinneista yleensä, ja haastattelin kirjassa esiintyneitä Destemonea ja Tiinaa. Puolituntinen oli kaikin puolin nappisuoritus, jonka jälkeen annoin vielä haastattelun sanomalehteen ja piipahdin myös Yle X -kanavan tähtivieraana, uulalaa. Radiohaastiksestakin tulee linkki myöhemmin jakoon. Siitä ”ruotsinkielisestä” tuskin.

No, lounastaessani sitten haastisten välissä Fazerilla onnistuin istumaan pöytään, jonka molemmin puolin istuivat ruotsia puhuvat pariskunnat, toinen iäkäs, toinen nuori. Ensin ajattelin, että vattujee, käännetään nyt veistä haavassa, puhukaa te vain, minä sen sijaan en aio ikinä enää edes laskea kolmeen ruotsin kielellä. Mietin, että miten sattuikin, että siihen istuin. No, sitten tapahtuikin seuraavaa, että vieressäni istunut nuori mies kysyi hieman murtaen, että etkö sinä ole tehnyt tämän kirjan ja kaivoi samalla Naisen iholla -kirjan kassistaan ja pyysi nimmaria. Vastasin, että juu kyllä ja samassa suustani pääsi, että voimme puhua ruotsiakin. Siinä sitten rupattelimme mukavan tovin kirjasta, tatuoinneista ja nuoripari oli ollut myös kirjakahvilassa meitä kuuntelemassa. Parikymppinen mies siis oli ostanut kirjan itselleen, koska oli kiinnostunut tatuoinneista, vaikka hänellä itsellään ei vielä ensimmäistä kuvaa ollut. Mutta tässä taas nähdään, miten meidän asioitamme järjestellään! Juuri kun olin päättänyt liki lakata puhumasta ruotsia syvästi itseeni pettyneenä, elämä järjesti minut tilanteeseen, jossa pääsin heti kammostani eroon, koska pystyin paikkaamaan tilanteen samantien ja vieläpä vapaaehtoisesti. Huomasin, että minä osaan kyllä, kun tilanne on niin sanotusti normaali enkä jännitä, vaan olen oma itseni. Propsit myös tuolle nuorelle miehelle, oli varmaan jännittävä hetki ottaa kirja puheeksi kanssani.

Mutta häpeä oli vain kestettävä ja niinpä minäkin selvisin. Täällä siis ollaan yhä! Tunne häpeästä ja omasta epäonnistumisesta oli todella epämiellyttävä, mutta koska mitään ei ollut jälkikäteen enää tehtävissä, ei auttanut muuta kuin fiilistellä epämiellyttävä tunne kokonaisvaltaisesti. Sen pois työntämisestä tai tukahduttamisesta ei olisi ollut apua. Omasta huonoudestani suivaantuneena päätinkin, että kesään mennessä puhun täydellisempää ruotsia kuin ruotsia äidinkielenään puhuvat perheenjäseneni. Hetkellisen epätoivon tunteen jälkeen nimittäin päätin, että ei schaatana, minähän en luovuta. Kuten jo aiemminkin sanoin, mokaamisesta oppii niin paljon enemmän kuin onnistumisesta. Moka on oikeasti moottori, joka toki voi ensin saada meidät häpeämään, mutta sen jälkeen se voi saada meidät toimimaan ja vieläpä aiempaa tehokkaammin ja tavoitteellisemmin.

Lisäksi avauduttuani tästä Facebookissani ja kerrottuani myös tuon nuoren miehen kohtaamisesta, sain todella kannustavia viestejä. Erään viisaan ihmisen kommentti lämmitti erityisen paljon mieltäni: Mä fanitan sua ihan vaan sen takia, että sä yrität. Siinä on niin helkkaristi voimaa! Ei sillä oikeellisuudella niin väliä ole! Opetat juuri oikeanlaista rohkeutta samalla!

Totta. Voihan sen näinkin ottaa. Tällä kertaa voin siis toimia esimerkkinä siitä, että ei niin haittaa, vaikka mokaa, pääasia, että yrittää. Ja eikö ole aika lohdullista, että niin sitä vain muutkin mokailevat kuin me itse. Loppujen lopuksi en jaksa enää olla kovin huolissani, eilinen on historiaa, huominen mysteeri ja tämä hetki lahja. Ja sitä paitsi jo eilen illalla aloin haaveilla siitä, että pääsisin Min Morgon -ohjelmaan revanssiin näyttämään, että sittenkin osaan. Jettepra!

Kohti uusia seikkailuja!

Ett, två, tre, olisko tässä kaupungissa joku mesta, jonne voisin piiloutua?