Kun kiire loppuu

Kun kiire loppuu. Siihen ei tarvita kriisejä, mutta kriisi on monelle meistä se elämän taitekohta, joka muuttaa meitä eikä paluuta vanhaan ole koskaan. Kriisi ei aina tarkoita pelkästään huonoa. Vaikka ei haluaisi koskaan kokea niitä asioita uudestaan, joita kriisissä on joutunut kohtaamaan, itse en ainakaan haluaisi elää ilman kaikkea sitä tietoa, jota olen saanut elämäni synkimpinä hetkinä, mutta jotka ymmärsin vasta sitten, kun olin kaikesta sopivan matkan päässä.

Joskus tekee mieli mennä metsään ja huutaa!

Perjantain (muun muassa) tapahtumiin liittyen mietin viikonloppuna paljon sitä, miten turhaa kiire ja stressaaminen ovat, kun elämä pysäyttää isolla kädellä. Mietin, että aika paljon me ihmiset oikeasti hermoilemme ihan tyhjänpäiväisistä pikkujutuista. Suoritamme, kiirehdimme, ja joskus jopa itse kehittelemme draamaa arkeemme, jos sitä ei muuten satu olemaan tarjolla. Ja kuinka me loukkaannumme, kadehdimme, haluamme väen vänkään olla oikeassa, ja haluamme todistaa, että tuo toinen on väärässä. Miksi olemme joskus niin itsekkäitä?

Kun oikeasti elämä voisi olla paljon helpompaa. Voisimme elää lungimmin, olla ystävällisempiä, auttaa toisia ja elää rauhassa muun maailman kanssa. Ja ainakin voisimme lakata stressaamasta ja päästää irti kiireestä.

Mietin tulevia touko- ja kesäkuuta, jotka näillä näkyminen tulevat olemaan aika kiireisiä päivätöiden ja blogin parissa. Viikonloputkin ovat liki buukattuja aina kesään saakka. On Tampereen ja Kokkolan reissua, lapsen kevätnäytöstä, synttäreitä ja vaikka mitä. Siis kivaa tekemistä, jollaisesta on maailman typerintä stressata. Silti täyteen ahdettu kalenteri voi aikaansaada vaikutelman kiireestä. Siitä, että tekemistä on, mutta aikaa liian vähän.

Siinä sitten pyöritellessäni keloja muistin yhtäkkiä lauseen, jonka eräs haastateltava, viisas ihminen, sanoi minulle pari vuotta sitten. Kyseinen henkilö oli tuolloin hiljattain selvinnyt syövästä. Muistan, kun istuin hänen työpaikkansa kahviossa ja kuuntelin. Ihailin, miten sairastumisen hyväksyminen suorastaan loisti hänestä. Kun sitten tuli puheeksi sen vahvuuden alkuperä,  jonka avulla hän oli syöpää käsitellyt, kävi ilmi, että taustalla oli syövän lisäksi paljon muutakin. Hänen elämänsä isoksi opettajaksi ilmeni Aasian tsunamista selviytyminen lastensa kanssa. Minulla menee vieläkin kylmät väreet, kun mietin, mitä hän sanoi, kun katsoi minua syvälle silmiin: Kiire on loppunut. Mikäs hoppu tässä, hienossa maailmassa. 

Vaikka kyseinen haastateltava teki tuolloin työtä, jossa varmasti oli kiire ja yt-paineetkin painoivat päälle, hän vain totesi, että tekee parhaansa, eikä turhaan enää stressaa siitä, mikä jää tekemättä. Jos tänään en ehdi, teen huomenna. 

Joskus tekee mieli vain katsoa hiljaa maisemaa.

Tyyppi totesi, että kun oma elämä on kahdesti katketa, ei turhilla pikku asioilla, kuten kiireellä ole enää mitään merkitystä. Merkitystä on vain tällä hetkellä, ainoalla hetkellä, joka meillä on. Ymmärsin täysin, mitä hän tarkoitti, mutta tajusin samalla, että tuo lause on vaikea pitää muistissa pääkopassa, kun elämä rullaa eikä järjestä isompia katastrofeja. Niin paljon helpompaa kun on elää menneessä tai tulevassa kuin tässä hetkessä.

Hänen tapaamisensa pisti kyllä miettimään omaakin suhtautumista elämään, kiireeseen ja kaikkeen. Tuo kohtaaminen kaksi vuotta sitten sai taivaan loistamaan sinisemmin ja auringon paistamaan kirkkaammin. Se sai loppupäiväksi huulilleni hymyn. Se antoi virtaa, vaikka kiireen tuntu ja ainakin ennen kaikkea siitä stressaminen olikin jäänyt itselläni aika vähälle. Olin onneksi jo tiedostanut sen, että turha valittaa, kun itse kerran nämä asiat kalenteriini olin kirjoittanut. Tein työtä, joka vyöryi päälle välillä isommin, välillä taas ei tapahtunut mitään. Mutta se kaikki oli omaa valintaani.

En silti arvostanut kiirettä tuolloin, enkä arvosta sitä nytkään. Mieluiten teen kaikkeni, jotta en joutuisi kokemaan sitä. Uskon, että kiireen tuntu onkin ennen kaikkea omissa ajatuksissa. Jos todella elää hetken kerrallaan, kiireen tuntua on vähemmän kuin silloin, kun mielessä ehtii kelata kaikki tulevat tapahtumat ja vielä hermoilla siitä, miten voimat tai aika riittävät. Ja jos näkee asiat negatiivisen kautta, voi olla, ettei muuta synnykään kuin sitä samaa scheissea.

Viisas kahden vuoden takainen haastateltavani myös sanoi, että vaikka kuulostaa kliseiseltä, niin elämän isoimmat oppiläksyt ovat laittaneet arvot uusiksi. Siihen saatoin yhtyä, vaikka omat oppiläksyni hänen oppiläksyistään poikkesivatkin, ja sinun oppiläksysi taas ovat erilaisia kuin omani.

Mutta kun ihminen on ollut rähmällään, hukkuneena epätoivoon, kuristumassa ahdistuksen tiukkaan otteeseen, kun silmät riittävän pitkän ajan kuluttua avautuvat, ne avautuvat useimmilla meistä aika vaivattomasti. Ja kun valo syttyy, sitä on mahdotonta sammuttaa! Sitä osaa arvostaa niitä pieniä suuria asioita kuin ne olisivat ihmeitä, ja niinhän ne ovatkin. Vaikka sitäkään nyt ei ihan aina muista.

Kiire on loppunut, ihan suosikkilauseeni, nyt kun sen muistin.

Ja jos vielä ei ole, niin se voi loppua tänään. Miksi stressata tai murehtia tai olla huolissaan, luoda draamaa ympärille tai valittaa?

Sitähän minäkin! Mahtavalla asenteella kohti alkanutta viikkoa!

Jenny

7 comments

  1. Kiitos Jenny! Ihan kamalaa kun välillä stressaantuu niin hitokseen olemattomista peloista ja tulevaisuuden spekuloinnista. Niin Turhaan!

    1. Kiitos Hansku kommentistasi! Sellaisia me ihmiset ollaan. Mutta tässäkin toimii se, kun tiedostaa asian. Tässä hetkessä oleminen on tosi vaikeaa, mutta mahdollista useimmiten, ei varmastikaan aina. Pääsiäisrauhaa sulle! :)

  2. Kiitos Jenny, täältä lähtee aina vähän viisaampana ja varmasti positiivisemmalla fiiliksellä – ehkä hieman kriittisesti sitä omaa kalenteria katsoen. Aurinkoista viikkoa!

    1. Kiitos Milla, ihana kuulla! Aurinkoista viikkoa sinullekin, ja miten IHANIA mattoja, pakko oli käydä kurkkimassa :)

  3. Kiitos, Jenny!

    Minä yritän parhaani mukaan välttää kiirettä. Ennen loppuunpalamistani tein hyvin kiireistä työtä ja uskoin pitkään pystyväni pitämään vaikka kuinka monta palloa samaan aikaan ilmassa. Loputtomasti en sentään pystynyt. Nykyään huomaan stressaavani huomattavasti vähemmästä kuin ennen. Yritän painaa mieleeni tämän Kiire on loppunut -viisauden ja unohtaa turhan hätäilyn jatkossa.

    1. Kiitos Tweety Blue! Itsellänikin kokemusta tuosta tilasta pariinkin otteeseen. Ihminen jaksaa, mutta ei loputtomasti, ja kun raja ylittyy, ollaan jo aika pitkällä. Mutta onneksi on mahdollista alkaa tehdä myös toisin, kunhan on saanut voimia takaisin. Ja luultavasti olen vähän viisastunutkin vuosien varrella, oma hyvinvointi on niin tärkeää, ettei enää halua luisua loppuunpalamisen polulle.
      Hätäiltyä ja stressattua tulee silti joskus…
      IHanaa viikon jatkoa sulle :)

  4. Kiitos tästäkin, Jenny! Kauniita ajatuksia mukaan höyhensaarille.

Comments are closed.