Muutoksesta ja fiiliksistä!

Muutama päivä sitten lueskelin erästä yli vuosi sitten kirjoittamaani tekstiä, jossa käymäni uniryhmän muodossa ruodin näkemääni unta ja mietin ryhmäläisten avustuksella sen merkityksiä. Tuntui hassulta, että en tunnistanut itseäni tekstistä lainkaan. Toki muistin jutun kirjoittaneeni, mutta artikkelissa käsittelemäni tunteet tuntuivat täysin vierailta. Tulin iloiseksi. Tekstiä lueskellessani nimittäin tajusin todella, että olen huomaamattani ja lopullisesti antanut anteeksi eikä minulla ole lainkaan enää minkäänlaisia vihan, kaunan, katkeruuden tai surun tunteita ei itseäni eikä ketään muutakaan kohtaan. Se oli erittäin puhdistava ja harmoninen kokemus! On hienoa tajuta, että on osannut jättää taakseen asioita, jotka eivät kuulu nykyisyyteen tai tulevaisuuteen. Kirjoitin muuten anteeksiannosta joskus täällä. Postauksessa käsittelen asiaa siitä näkökulmasta, että anteeksiannon kohteena olisi ihminen. Nyt ajattelen, että kohde voi olla jokin tapahtunut asiakin.

Mutta näin sitä ihminen muuttuu ja kasvaa ilman, että edes huomaa asiaa. Enkä nyt puhu fyysisestä itsestäni, jonka laitan pian bodycombatilla teräskuntoon.

Sitä paitsi aina murheet tai ongelmat eivät välttämättä tarkoita huonoa. Ne voivat oikeasti aktivoida voimavarojamme ja saattaa meitä sellaisiin muutoksiin, saavutuksiin, unelmiin ja tavoitteisiin, joita emme olisi ikinä toteuttaneet ilman sitä tapahtumaa, joka pakotti meidät liikkeelle. Tosin jos joku olisi tullut minulle vuosia sitten sanomaan, että suurin osa tuskasta on itse rakentamaa ja omaa keksintöä, olisin ehkä tintannut häntä turpaan. Nyt vuosien jälkeen voin sanoa, että edellä oleva tuntuu minusta todelta. Heh.

Toinen asia, jota olen viime aikoina paljon pyöritellyt päässäni on se, kuinka vaikeaa on antaa toisen olla sellainen kuin hän on. Kyse voi olla ystävästä, sukulaisesta, puolisosta, työkaverista, kenestä tahansa. Kuinka paljon energiaa voimmekaan hukata yritykseen muuttaa toista ihmistä, vaikka jo sydämessämme tiedämme, ettei se tule onnistumaan. Pyrinkin tästä eteenpäin antamaan ihmisten vain olla. Se lienee toimivin ratkaisu, sillä se, mitä väkisin yrittää pakottaa, lipuu vain kauemmaksi. Toivottavasti muistan tämän hienon ohjeen vielä huomenna!

Ongelmana ei suinkaan aina edes ole se ympäristö, ihmiset ja sen tosiasialliset tapahtumat, vaan se, miten me asiat ymmärrämme, mitä niistä ajattelemme ja mitä tunteita ne meissä herättävät.

Kohtaamme aina ihmisiä, jotka yksinkertaisesti vain ottavat meitä kupoliin. Jos jokaisen antaisi vaikuttaa omiin fiilareihin, sitä saisi olla koko ajan ihan persiiseen ammuttuna karhuna. Tänäänkin joku vanha fabu ajoi edessäni vauhtia 30 km/h, vaikka rajoitus oli 60 km/h. Voitte kuvitella, että minä se olin aivan hiilenä. Siis todella turhautunut. Mietin heti, että no oooohhoh, onpa vattumainen tyyppi, kun tulee hidastelemaan minun eteeni. Sitten päätin alkaa miettiä, että tuskin papparainen tahallaan ajaa etanavauhtia juuri minun edessäni, siihen on varmasti jokin syy (ehkä pelko tai epävarmuus) ja sen jälkeen pystyinkin köröttelemään hänen perässään lähettämällä hänelle mielessäni hyvää energiaa. Tosin Länsiväylälle päästyämme karautin kyllä hänen ohitsensa niin, että autoni perävalot olivat pian muisto vain hänen silmissään.

Sen sijaan, että mietin sedän olleen vattumainen ja että olisin tehnyt turhia ohituksia, aloin miettiä mitä hän tekee ja miltä se minusta tuntuu. Mitä vähemmän tuomitsemme toisia ja heidän tekojaan, sitä vähemmän tunteemme ohjailevat meitä. Toimii, funkar!

Silti on pakko vähän ihmetellä, että miksi tämä muistikirjaani kirjoittama lause on välillä niiiiiin vaikeaa toteuttaa:

Hyväksyn ihmiset, tilanteet, olosuhteet ja tapahtumat sellaisina kuin ne nyt ovat.

Entäs sitten tämä:

Näe jokainen tapahtuma mahdollisuutena kasvaa vahvemmaksi ja viisaammaksi.

Koska en tiedä vastausta, jatkan siis harjoittelemista. Valoa alkavaan viikkoon!

Heti kun mutsi saa sen lonkkarin sen 25-vuotislahjaks, niin me laitetaan pillimehut pussiin ja lähetään yhes skedee ja rullaa. Vai hetkinen, täyttiks se sittenkin 45? Aika hienoa, että se tolleen keski-iäs uskaltaa nolata itsensä longboardin päällä, respect! Toivottavasti ei mee kesä kipsis!