Palautteen antaminen on taitolaji

Samoin kuin sen vastaanottaminen!

No näinpä se olisi pitänyt kuunnella itseä ja tuntemuksiani. Kuinkahan mones kerta tämä on, kun pääsen näin itselleni toteamaan? Flunssaiset, onneksi jo paranemaan päin alkamaan olevat terveiset täältä. Ja pieni varoituksen sana: jos vähänkään tuntuu siltä, että flunssa uhkaa painaa päälle, niin ei saa urheilla, vaikka tauti ei olisi täysillä alkanutkaan. En vielä ollut kunnolla kipeä, kun viime viikolla kävin yhden tunnin tuuraamassa, mutta siitä se alamäki sitten lähti. En tykkää yhtään olla poissa (kummastakaan) työstäni, mutta joskus on hyvä muistaa, ettei itse ole korvaamaton. Että mieluummin lepää hetken, kun antaa taudin pitkittyä. Toki tästä on sekin hyöty taas, että muistan varmasti pitkään olla kiitollinen terveydestäni ja jokaisesta aamusta, kun saan avata silmäni hyvävointisena. Mutta kylläpä vain keho kertoo, milloin on menty liian kovaa. Kuunnelkaa sitä.

Viime aikojen liikunnat ovat menneet muutenkin niin sanotusti ihan reisille. En ole päässyt kiinni ollenkaan säännölliseen liikkumisaikatauluun. Olen loistava keksimään tekosyitä itselleni ja toki perheellekin haluan antaa aikaani. Olisi melko nuijaa, että juuri kun tulen töistä, lähden heti taas. Siksi olisikin ensisijaisen tärkeää saada itseni juoksemaan. Olisi ainakin helppoa tulla ja mennä, ja ah niin ihanan aikatauluista riippumatonta. Ohjaamassa olen käynyt joitakin kertoja, ja nyt syksyllä minulla on yksi oma tunti ja kaksi tuntia, joita vuorottelen. Että ehkä se tästä.

Kukkuu. Ei ollut paidassa montaa kuivaa kohtaa tunnin jälkeen.

Tuli muuten pitkästä aikaa ohjaajanakin koettua hetkellinen paha mieli, vaikka olen pyrkinyt siihen, että otan palautteen vastaan palautteena. Mutta kun on vain niin monia tapoja antaa sitä palautetta. Olin tässä hiljattain tuuraamassa yhtä kollegaani, ja salillinen porukkaa vaikutti hikiseltä, hengästyneeltä, kuten tuntirakenteeseen kuului ja myös ihan tyytyväiseltä. Tosin eräs ihminen tuli sitten tunnin päätteeksi kertomaan mielipiteensä ja sanoi, että tunti ei vastannut hänen mielestään tuntikuvausta ja että ohjaaja xxx:n, jota olin sijaistamassa, tunnit ovat parempia, rankempia ja kaikinpuolin vauhdikkaampia.

Uuh. Ohjaajan tähtihetki.

Sen sijaan, että olisin sanonut heti kiitos palautteesta, kuten sanoin lopuksi, aloin selitellä. En tosin pitkästi, mutta selitellä kuitenkin tuntirakenteesta ja sen eri osioista. Oli jännä nähdä itsensä reagoimassa niin, sillä olinhan sattumoisin juuri edellisenä päivänä saanut samasta tunnista täysin päinvastaisen palautteen erään kollegani välittämänä, että jee, tunti on sellainen kuin pitääkin olla eikä mitään kikkailuja, vaan juuri sitä saa, mitä luvataankin. Pari viikkoa aiemmin olin saanut samasta tunnista viestin, että huipputehokas! Olin myös saanut samaisesta tunnista tällaisen palautteen joskus viime kaudella että: Kiitos, Jenny! Ihan mielettömän hyvän tunnin pidit taas tänään!! Tuli suorastaan euforinen olo ja viikon paineet valuivat hikipisaroiden mukana lattialle! Toivottavasti saadaan nauttia samanlaisesta menosta jatkossakin.

Kas tässä näin sitä tullaan tunnilta taas.

Mutta että olipa jännä taas nähdä, kumpaa palautetta sitä jäi mielessään pyörittelemään, sitä huonoa totta kai. Jösses! Ja sehän oli vain yhden ihmisen mielipide, kuten toki nämä kolme muutakin. Ehkä se osui niin kovasti ja syvälle siksi, että siinä suoranaisesti verrattiin itseäni toiseen henkilöön. Siitä olin tyytyväinen, että onnistuin kuitenkin sanomaan kyseiselle palautteen antajalle lopuksi, että kiitos. Mutta eihän siitä hyvä mieli tullut. Mutta aloin toki tutkailla tapaani kyseinen tunti ohjata ja ehkä on hyväkin tehdä jotain pieniä muutoksia ja uudistua.

Arvostan rakentavaa palautetta suuresti, mutta miksi liian usein kokemus rakentavasta palautteesta ainakin omalla kohdallani on sellainen, että se annetaan jotenkin mitätöiden tai vihaisena? Juuri joko niin, että verrataan jonkun toisen henkilön kykyihin tai sitten kiroillen. Kyllä vain, kiroillen. Olen kahdesti saanut kuulla, ensin joskus 15 vuotta sitten ja toisen kerran noin 5 vuotta sitten, juurikin ryhmäliikunnan parissa olevani ihan surkea, paska ohjaaja. Ja muuten kumpikin näiden palautteiden antajista jatkoi sinnikkäästi tunneillani käymistä.

Vaatii aikamoista pokkaa haistattaa toiselle paskat ja olla sitten, kun mitään ei olisi tapahtunut! Tai verrata toista johonkin muuhun ihmiseen. Aina pitää sanoa, jos on syytä, mutta ihan oikeasti itse mietin ainakin, miten mielipiteeni ilmaisen niin, että se tosiaan ehkä auttaisi palautteen saajaa kehittymään parempaan päin eikä masentaisi häntä hetkellisesti. On niin monia tapoja ilmaista itseä. Miksi monet negatiivisen palautteen antajat ovat niin vihaisia? Eikä rakentavasti voi sanoa ilman, että on suuttunut? Olen varma, että negatiivistakin palautetta voi antaa toiselle ystävällisesti.

Mutta koska jäin vellomaan noin kahdeksi päiväksi siihen saamaani huonoon palautteeseen, aloin miettiä, että mistä tämä vellominen johtui. Miksi asia pyöri mielessäni? Halusinko sittenkin miellyttää kaikkia, vaikka olen kuvitellut päässeeni sellaisen yli? Koska fakta on, ettei kaikkia voi miellyttää, ei ikinä eikä missään tapauksessa. Mietin, että oliko itsetuntoni niin heikko, että jonkun random-ihmisen lausumat sanat todella saivat minut ajoittain apeaksi kahdeksi päiväksi? En päässyt ihan selvyyteen tästä, mutta kun aikaa oli mennyt pari päivää, osasin onneksi päästää irti ja olin jopa hieman huvittunutkin. Selkeästi kyseinen tyyppi ei ehkä vain pitänyt persoonastani tai tavastani ohjata. En tiedä. Ehkä hän ei pitänyt tunnistani ja häntä jännitti kertoa mielipiteensä, ja sitten jännitys purkautui pelkona eikä kommunikaatio ihan toiminut parhaimman mukaan.

Mutta syntyi tuosta kyseisestä kohtaamisesta paljon hyvääkin. En ollut aikoihin saanut negatiivista palautetta, ja nyt ensi kerralla sellaisen saadessani osaan varmasti ottaa sen vastaan ilman isompaa hätkähtämistä. Jatkossa aion myös luottaa itseeni enemmän, tekemisiini ja taitoihini ja olla selittelemättä, sillä se on turhaa.

Siitä olen iloinen, että olen oppinut ottamaan vastaan hyvää palautetta ja kiitosta. Sekin on taitolaji. Moni alkaa vähätellä itseään tai vaikkapa asuaan, sen sijaan, että sanoisi napakasti, voi kiitos! Kannattaa harjoitella sen sijaan, että sanoo, että nooooo oli tämä ihan ookooo tunti kai tässä näin ja että jaa tää paita vai no täähän ny on vaa joku viiden euron kirppisrytky. 

Näiden 16 ohjausvuoden aikana olen ystävystynyt useammankin asiakkaan kanssa. Hänen kanssaan olemme jumpanneet varmaan pian 15 vuotta.

Ja vielä lisää jotain hyvää! Tämä vahvisti taas ajatusta siitä, miten tärkeää on sanoa, kun kokee, että on saanut toiselta jotain, vaikka sitten hyvän jumppatunnin, inspiraatiota arkeensa tai ihan vain hyvän fiiliksen muuten vain.

Aina kannattaa kehua, jos syytä on. Ja erityisesti, aina kannattaa kiittää, jos syytä on! Miten hyvä fiilis siitä tuleekaan, kun joku sanoo, että kiitos. Itselläni on tapana kiittää vaikka spårakuskia, jos satun poistumaan etuovesta. Koska miksipä ei.

Minusta sinä blogini lukija olet ihan mahtava, kun jaksat kerta toisensa jälkeen itsesi tänne klikata.

Huippua viikkoa sinulle!

P.s. Vielä ehdit osallistua Facebookissa Sisäinen voima -kirjojen arvontaan!