Parisuhde on tiimi

Parisuhde on tiimi eikä sen pitäisi olla taistelua tai kilpailua. Tällaisen valaistumisen olen kokenut vasta viime vuosina.

Eilen aamulla join joka päiväistä aamukahvia puolisoni kanssa, joka aloitti työt lomansa jälkeen maanantaina. Itsehän olin palannut hommiin jo puolitoista viikkoa sitten. Onnittelimme toisiamme siitä, että kesä meni tosi hyvin, vaikka olimme melko paljon yhdessä. Olisi todella voinut luulla, että noinkin tiivis lomailu olisi saattanut hermostuttaa ja toisen naama olisi alkanut ärsyttää jossain vaiheessa. Erityisesti pikkulapsiperheessä ja uusperheessä ristiriitoja syntyy helposti, vaikka sitten lomalla.

No aloin sitten miettiä sitä, että suurin lahja, minkä olen itse voinut omalle parisuhteelleni antaa, jotta se voi näinkin hyvin, on ollut oman käytökseni, omien tunnetilojeni ja omien totuttujen ja automaattiseksikin muuttuneiden toimintamallieni ja itseni tutkiminen. Aina se ei ole helppoa eikä sitä edes halua tehdä, joskus hävettääkin ja isosti. Ei halua tunnustaa edes itselleen, että on jonkinlainen kumppanina. On myös kovin helppoa verhoutua sen taakse, että sanoo, että ainahan mä oon ollut tällainen, en mä tästä muutu, tää on osa mun persoonallisuutta. Ehkä niinkin, mutta itsestäni olen huomannut sen, että jos pysähtyy tutustumaan itseensä ja huomaa, että voisi tehdä asioita myös toisin, asioita voi tehdä myös toisin.

Vastaisku ankeudelle

Lakkaa raahaamasta roinaa mukanasi

Kun aikanaan erosin ja aloin sitten myöhemmin seurustella, en todellakaan ollut valmis uuteen parisuhteeseen. Tein sen, mistä jokaisessa parisuhdeopuksessa varoitetaan: raahasin sen kaiken 14 vuoden aikana kertyneen scheissen mukanani. Ja kun on noin pitkän aikaa jonkun kanssa yhdessä, sitä imee myös toisesta vaikutteita, jotka eivät ole välttämättä mallikelpoisia. Minulla oli esimerkiksi tapana riidellä niin, että huusin ja räjähdin, kun toinen, uusi puoliso, oli taas tottunut ristiriitatilanteessa olemaan hiljaa ja vetäytymään kuoreensa kuin simpukka. Toki olin elänyt melko stressaavassa elämäntilanteessa jo kauan, joten saatoinpahan kuvitella, että minulla oli oikeus rähjätä.

En myöskään pystynyt näkemään parisuhdetta tiiminä ja ensin luottamaan siihen, että toinen haluaa minun parastani. Olin jatkuvasti varpaisillani ja kilpailemassa. Halusin myös olla oikeammassa kuin toinen. Lisäksi olin tottunut hoitamaan kaiken itse aina lapsen hammaslääkäristä ruokakauppaostoksiin ja kesälomien suunnitteluun. Vaikeaa oli päästää irti ja oppia luottamaan siihen, että toinen kykenee samoihin asioihin, vaikka tekisi ne sitten omalla tavallaan, joka on yhtä oikein kuin omakin tapani, vaikka sitten erilainen.

Vastaisku ankeudelle

Irti kontrollista – stressittömämpi arki

Suorittaminen ja asioiden hoitaminen itsenäisesti saattoi jäädä päälle jo silloin, kun 19-vuotiaana olin saanut esikoiseni. Kohtuullisen nuorena äitinä olin jatkuvan arvostelun kohteena ja ainakin koin, että minun oli pakko näyttää, että pärjään siinä missä muutkin. Vaikka tein asiat eri järjestyksessä kuin useampi, pystyin silti luomaan uraa ja hoitamaan perhettä ja kun nyt katsoo vanhempia tyttäriäni, niin ihan täyspäisiltä he vaikuttavat.

En kuitenkaan ikinä unohda, kun matkustin bussilla pari kuukautta vanhan esikoiseni kanssa ja hän itki nälkäänsä. Olimme juuri jäämässä bussista pois, kun vihainen mummo huusi, että etkö sä saa ton pennun turpaa tukittua. Silloin ajattelin, että se oli varmasti viimeinen kerta, kun joudun vastaavaan tilanteeseen ja teen kaiken niin hyvin, ettei kukaan voi tulla sanomaan minulle mistään mitään.

Toki tämä kontrollinhalu ei ollut ainoa ongelma, jonka vanhasta suhteestani vein uuteen parisuhteeseen, vaan asiathan tuppaavat kasaantumaan röykkiöksi. Kantapään kautta sainkin pari ensimmäistä vuotta opetella rooliani toista kunnioittavana kumppanina ja nykyään se sujuu useimmiten tosi hyvin. Että sitä jaksaa kumpikin katsoa toisen naamaa lähes taukoamatta viisi viikkoa eikä tule riitaa edes niistä pienistä turhista asioista. Ja pieni loppuloman aikainen ärsyyntymisenihän antoi taas aihetta tutkia, että mikä itsessäni mättää.

Tällainen sisäinen rauha parisuhteessa ei ole tullut ilmaiseksi, koska ilmaisia lounaita ei ole. Ennen kaikkea toisen hyväksyminen tasavertaiseksi on tullut oman itsetutkiskelun, omien toimintatapojen tarkistelun ja muuttamisen ja eri tavalla tekemisen ja olemisen kautta. Jos ei rakasta itseään, ei voi rakastaa ketään muutakaan – tyyli pätee niin monessa asiassa. Vaikka välillä sanotaan, että tuo klishee on ihan paskapuhetta, itseni kohdalla ainakin kuvittelen sen olevan totta. Jos ei kunnioita itseään, ei voi kunnioittaa toistakaan. Jos ei pidä itseään tasavertaisena, ei pidä toistakaan tasavertaisena. Ja toki, ihmisiä kun ollaan, joskus tulee myös takapakkia.

Vastaisku ankeudelle

Jälkeenpäin tuntuu turhalta

Jälkeenpäin kaikki riitely niin aiemmassa suhteessa kuin nykyisessäkin tuntuu niin turhalta. Miksi haluaisinkaan satuttaa ja loukata ihmistä, jonka kanssa haluan elää yhdessä? Harvoin nykyään siis edes väittelemme mistään, sillä kumpikin ymmärtää sen, että ihmiset ovat asioista eri mieltä ja sen toisen mielipide on yhtä tärkeä kuin omakin, vaikka ne sitten olisivat erilaisia. Jos elämä toisen kanssa on yhtä taistelua ja ristiriitaa, onko siinä mitään järkeä?

Ehkä oikeassa olemisen tarpeessa ja yleensäkin riitelyssä on kyse siitä, että haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi. Se on kuitenkin aika kova hinta, koska kuulluksi ja nähdyksi voi tulla muutenkin. Joskus toki kuulluksi ja nähdyksi tuleminen ei vain ole mahdollista. Joskus sitä liukuu niin äärilaitoihin toisistaan, ettei yhdessäolo enää ole vaihtoehto.

Mutta kun oikeasti tunnustelee, kuka itse oikein on, niin huomaa, että moni asia muuttuu. Sitä ei enää rähjää viemättömästä roskapussista puolisolle, koska ymmärtää, että se, miksi itseä kiukuttaa ja tekee vain mieli rähjätä jollekulle johtuu vaikka työstressistä tai väsymyksestä. Ei siitä roskapussista, jota toinen ei ole vielä ehtinyt viemään.

Sitä saattaa huomata, että itse on tottunut tietyissä tilanteissa toimimaan tavalla, jolla ei enää halua toimia. Noita tottumuksia vain ei huomaa, jos niitä ei tietoisesti huomioi. Ihanaa on, että ihmisen on mahdollista muuttua. Harvoin itsekään enää riitelen, saati huudan riidellessä. Mutta jos ei edes ymmärrä, miten toimii, ei voi muuttua.

En koskaan unohda erään sukulaismummon sanoja, kun hänen puolisonsa oli kuollut. ”Olisinpa ollut vähemmän vihainen. Pitikö minun aina kiukutella joka asiasta.”

Uuh. En halua koskaan joutua sanomaan noita sanoja.

Vastaisku ankeudelle

Kaikki me osaamme olla ärsyttäviä

Joskus toiset ihmiset ärsyttävät, mutta niin me itsekin ärsytämme muita. Joskus tahtomattamme, joskus tietoisesti. Sellaisia me ihmiset olemme. Mutta jos haluamme, että ympärillämme on ihmissuhteita, joissa voimme hyvin ja jotka toimivat, usein kannattaa myös katsoa peiliin ja miettiä, mitä itse antaa ja tuo suhteeseen. Joskus yhdessäolo ei vain onnistu ja hyvä niin, silloin on aika lähteä eri teille. Mutta jos se onnistuu, se on hieno lahja.

Se, että pystyy parisuhteessa kiukuttelemaan vähemmän ja olemaan mukavampi, on lopulta helppoa.

Pitää vain muistaa, että parisuhde on tiimi, joka puhaltaa yhteen hiileen. Pitää haluta valita se toinen, vaikka sitten joka päivä. Pitää myös muistaa, ettei se toinen ole itsestäänselvyys. Hänkään ei ole siinä ikuisesti.

Ihanaa viikonloppua! Palaan linjoille viimeistään alkuviikosta!

Vastaisku ankeudelle

10 comments

  1. Mirjam Karila

    Pitää muistaa kiittää kumppania,huomioida puoliso
    Siitä tulee hyvä mieli molemmille. Sekin pitää muistaa, että pahan mielen ja pettymyksen voi purkaa rauhallisesti. Oikeastihan on niin, ettei puoliso tiedä, mitä toivot, jos et kerro. Puhumalla
    Asiat selviävät, muista kuunnella! Pettyshän usein
    tulee siitä, ettei kumppani käyttäydy siten kuin itse
    toivot, onkohan mritä naisia vaikea ” lukea ” ? Miehet
    Ovst ihanan selkeitä ja rauhaa rakastavia – luulen.
    Hyvää kesää, kiitos mainiosta blogista

    1. Kiitos Mirjam ihanasta kommentistasi! Juuri näin :) Ja juuri tuo olettaminen on parisuhteessa ihan tutkitustikin iso pulma, taidanpa siitä kirjoittaa oman juttunsa. Mukavaa alkanutta viikkoa sinulle, kiva, että käyt lukemassa!

  2. Tommi Backholm

    Ihminen on syntynyt tekemään virheitä, siitä lähdetään. Niin kauan kun kenenkään henki ja terveys ei ole uhattuna on turha korottaa ääntä. Huutaminen, kiukuttelu ja räyhääminen ei koskaan edistä mitään tilannetta, päinvastoin. Asioista on turha stressata varsinkaan silloin kun et voi asialle tehdä mitään. Asioista on turha stressata jos voit tehdä asialle jotakin.

    1. Kiitos Tommi tyhjentävästä ja viisaasta kommentistasi! Juuri noin, miten kirjoitit, ajattelen itsekin nykyään. Mutta koska olen vain ihminen, olen tehnyt myös virheitä enkä tuskin niiltä voi välttyä täysin jatkossakaan, kuten ei varmaankaan kukaan meistä.
      Välillä vieläkin eksyn harhapoluille tuon stressaamisen kanssa, vaikka siitäkin olen paljon kirjoittanut, mutta toivon, että pääosin toimin, kuten nuo sinun kaksi viimeistä lausettasi.
      Mukavaa viikonloppua!

Comments are closed.