Perussetti on parasta arjessa

Sellaisia aamuja on elämässäni yhä useammin, eikä edes tarvitse olla viikonloppu. Yhtä hyvin voi olla maanantai, mutta tunteet ovat yhtä vahvoja. Ja siis nyt puhun niistä aamuista, kun on helppo olla kiitollinen sillä sekunnilla, kun silmänsä avaa. Ilman ponnisteluja ja ihan automaattisesti sitä pitää saman linjan läpi päivän. Sitä vain on niin kovin kiitollinen kaikesta. Perussetti on parasta arjessa.

Heti aamulla olin fiiliksissä siitä, että olin nukkunut kahdeksaan ja herännyt yöllä vain muutaman kerran. Nukahdin illalla samantien, mutta heräilin varmistamaan, että vanhemmat tyttäret ovat saapuneet kotiin menoistaan. Ja miten ihana oli herätä sängyssä! Nukuimmehan kuitenkin 1,5 vuotta lattialla joustinpatjoilla, jotka olivat peräisin edellisestä sängyn rungostamme, jonka vaihdoin kierrätyspalstalla leffalippuihin ennen muuttoa. Vilkaisin viereeni: mikä onni, että minulla on nämä ihmiset elämässäni. Kuusivuotias tuhisi toisella puolellani ja toisella puolella puoliso näpytteli kännykkäänsä.

Aamukahvi kynttilän valossa ja eilen Lidlistä hankittua tulppaanikimppua ihaillessa oli ihana. Mietin, mihin aikaan lähtisin juoksemaan (kiitos vain siitäkin, että minulla on kaksi toimivaa jalkaa ja polvivaivat ovat historiaa). Lähdinkin heti aamulla ja vieläpä hyvässä seurassa. Puoliso juoksi vähän pidemmän lenkin kuin minä, mutta lähdimme ja palasimme yhdessä.

Paikoin oli hieman liukasta, mutta mikäs siinä oli juostessa raikkaassa ilmassa meren rannalla. Lenkin jälkeen aamupalaa ja suihkuun, ihan parasta. Vaikka olemme asuneet nykyisessä kodissamme kohta kaksi vuotta, jokainen päivä olen kiitollinen kylppärin lattialämmityksestä ja koko kylpyhuoneesta. Sen ymmärtää, jos näkisi edellisen asuntomme ”kylpyhuoneen”. Se oli karmea.

Lapsi treeneihin ja itse ulos kävelemään. Kovin olivat maisemat harmaat, mutta ei se mitään. Alkoi sataa vettä, ei sekään haitannut, kas, raikasta. Kävelyn sijaan kahville ja söin myös viinerin. Vaikka tammikuussa olen vähentänyt runsaasti sokerin syöntiä, joku pahe pitää olla, vaikka sitten lauantaileivos. Kaupan kautta lasta hakemaan ja mahtava fiilis siitä, että hän oli treeneistä aivan innoissaan. Hengailua kotona, kirjojen selailua, blogien vilkuilua, ruoanlaittoa, viestittelyä ystävän kanssa tulevan viikon juoksulenkistä.

Ei mitään ihmeellistä, vaan ihan perussettiä.

Tuo perussetti onkin se, mikä mieltäni lämmittää ja saa niitä hyvän fiiliksen läikähtelyjä aikaiseksi. En kaipaa mitään enempää. En tarvitse mitään lisää, minun ei tarvitse olla mitään lisää, kenenkään muunkaan ei tarvitse olla mitään lisää.

Kaukana ovat ne ajat, kun mikään ei ollut tarpeeksi, mikään ei riittänyt, ei materia eikä se, mitä tein. Aina olisin voinut tehdä enemmän, paremmin ja nopeammin. Huh. Sellaisena ihmisenä oleminen ei ole helppoa ja on kaukana ihanasta. Olisi kauheaa elää niin, ettei koskaan olisi tyytyväinen mihinkään. Näkisi aina sen, mikä on pielessä, ei sitä, mikä on hyvin. Ei osaisi arvostaa näitä arkisia juttuja, jotka oikeasti ovat minun mielestäni parasta tässä elämässä. Eläisi vain silloin, kun jotain mahtavaa tapahtuu, ja odotukset olisivat niin kovat kaikesta, etteivät ne oikeastaan täyttyisi koskaan. Olisi kauhean raskasta elää sellaisena mielensä pahoittajana ja elämäänsä ja itseensä pettyneenä valittajana.

Vaikka välillä elämä on liikaa ja voi olla ihan perseestä, niin kun katson itseäni ja myös ystäviäni ja tuttuja, niin ne kaikista syvimmältä olevat asiat ovat niitä, jotka saavat useimmat avaamaan silmänsä ja laittamaan valot päälle.

Ja kun se lamppu syttyy, sitä ei mikään enää koskaan himmennä. Se vain kirkastuu ja kirkastuu ja kirkastuu ja lopulta valo alkaa olla läsnä joka hetkessä, myös niissä syvissä vesissä. Sitä kulkee tuolla ja myhäilee itsekseen. Siksi, että elämä on perussettiä.

Leppoisaa lauantaita sinulle!