Pikku apuri
Facebook on kyllä kätevistä kätevin, mitä tulee haastateltavien etsintään. Olen löytänyt sen avulla viime aikoina niin isojalkaisia naisia, uuden kielen opiskelijoita, lasitettuja parvekkeita, alkoholistivanhempien lapsia, retrotyyliin sisustettuja koteja kuin vauvamallin jumppajuttuunkin (Hanna B. tällä en tarkoittanut sitten sinua, hihi).
Itsekin olen jaellut kommenttejani tiuhaan facebookin kautta niin kollegoille kuin muillekin avun tarvitsijoille. Ja jos kaupungissa tapahtuu jotain uutta, tieto siitä leviää kyllä nopeiten fb:ssä. Kuinka moni uusi kahvila, kiinnostava mielenosoitus, tyylikäs putiikki, pakko nähdä -näyttely ja muu tapahtuma olisikaan jäänyt huomaamatta ilman tätä amerikkalaista ihmekeksintöä.
Ja vähintäänkin aina joku upea tyyppi omalta kaveri-tuttava-kollega-työkontakti-sukulainen-ystävä-perheenjäsenlistaltani tuntee jonkun, joka sopii johonkin juttuun tai jolle on käynyt jotain, josta e h d o t t o m a s t i pitää kirjoittaa. Juuri minun. Kliffaa! Jatkossakin otan mielelläni kaikenlaisia vinkkejä vastaan.
Jos ihmistä ei saa kiinni meilillä tai puhelimella, hänet saa usein kiinni facebookista. Erään kerran olin sopinut siskoni kanssa tapaamisen kotiini aamupäiväksi. No, hän oli sitten aamuyhdeksän jälkeen yrittänyt tavoitella minua puhelimitse, mutta paha vastata, kun puhelin on äänettömällä. Sitten luinkin vielä aivan yöasuisena ja hyvin valvotun yön jäljiltä naamakirjasta, että sisko tyttärineen posotti jo vauhdikkaasti pitkin Länsiväylää kotiamme kohti. Ehdin kuin ehdinkin suihkuun, hätäisesti. (Ja kyllä, meillä on a i v a n eri käsitys siitä, mikä on aamupäivä!)
Kun ennen ihmeteltiin, miten hommat hoituivat ilman nettiä, niin nyt voimme kai ihmetellä, miten hommat hoituivat ilman facebookia.
No hoituivathan ne, mutta se aika tuntuu lähinnä yhtä kaukaiselta kuin aika ennen Kristusta.
Viime viikot ovat kuluneet laiskoissa merkeissä töitä ajatellen. Olen tehnyt henkistä valmistautumista kunnolliseen töihin paluuseen. Hieman jännittää, miten maltan olla erossa Piksusta, joka muuttuu päivä päivältä hurmaavammaksi.
Hän on oppinut jälleen uuden taidon: raikuvan räkänaurun.
Se tarttuu!
Ensi viikosta on lisäksi pehmeä lasku kaukana, mutta ei haittaa, nastoja juttuja tiedossa. Eikä yhtään stressiä ilmassa!
P.s. Entinen työkaverini ehdotti, että tekisin Piksulle omat fb-sivut. Kannattajia tulisi kuulema takuuvarmasti enemmän kuin persuille konsanaan. 9-vuotiasta tytärtäni ei naamakirja kiinnosta eikä 14-vuotias tyttäreni hänkään ole enää facebookissa, sillä se on ”Ihan no life -mesta. Kuka siellä nyt tahtoo olla, kun mutsikin on siellä.” Kelatkaas sitä!
Kirsi H.
Kuule kun mäkään en ole Facebookissa, kun se on todellakin No life -mesta minunkin mielestäni ;P Tosin juuri mainitsemiesi pluspuolien (haastateltavien etsimisen) vuoksi harkitsen jonkinlaista paluuta sinne. Mutta millaista? Minua alkoi häiritä ajatus fb-kavereista, jotka olivat hiljaisia eivätkä koskaan inahtaneetkaan siellä. Sitten he kuitenkin saivat kaikki tiedot omista liikkeistäni ja tavatessamme siis tiesivät jo kaikki ”uutiseni”. Minä en heistä mitän, koska olivat fb:ssä vain kyttääjinä.
Jos palaan Facebookiin, rajaan ainakin näitä hahmoja pois piiristäni tahi ainakin nii, etteivät he näe kaikkea.
jennyhe
Joo, mullakin on tollasista tyypeistä kokemusta. Jotkut stalkkaa muiden tekemisiä kuin työkseen. Sellanen täytyy vain vissiin hyväksyä, sillä hyödyt on niin hyvät. Eikä mua sellainen terve uteliaisuus häiritse, mutta hullu kyylääminen ja sitten selän takana paskanpuhuminen kyllä.
Muutaman henkilön olen laittanut niin, etten näe itse heitä seinälläni lainkaan. Poissa mielestä, poissa ajatuksista, hehe.
Kirsi H.
Joo erityisesti sitäkään en fb:stä kaipaa, että näen miten joku pöpi pelaa jotain Farmvilleä tunnista toiseen ja hänen ”saavutuksensa” näkyvät uutisina.