Puolet elämästä takana – Millä ajan kulumista voisi hidastaa?

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, taas on yksi työviikko ihan juuri ohi. Jos haluaisi panikoida, voisi ajatella, että puolet elämästä on pian takana. Joskus mieleeni nousee ajatus, että onko mitään, millä ajan kulumista voisi hidastaa.

Ehkä päivien hurahtaminen ohi kertoo siitä, että tekee paljon, vaikkakin asiat ovat mieleisiä. Jos pyörittelisi vain peukaloitaan, saattaisi pitkästyä? Yhä vähemmän teen mitään sellaista, joka ei kutsu minua. No aina en jaksaisi raahautua vaikka ruokakauppaan, mutta otan senkin sitten (ydin)perheemme yhteisenä aikana.

Työviikot ovat kuin raketteja

Silti tämä ajan vierähtäminen vain on uskomatonta. Työviikot ihan oikeasti sujahtavat raketin lailla. Tuntuu toisinaan, että viikossani on maanantai, perjantai ja sunnuntai. Vaikka tuntuu siltä, että itse pysyn samana tyyppinä (no ehkä kehityn parempaan sentään) ajan kulun huomaan muista, joiden kanssa elän. Esikoiseni täyttää viiden viikon päästä 20 ja muuttaa parin viikon päästä pois kotoa. Niin ne lapset ovat lainaa vain.

Nuorimmaisenikin, se, joka ihan juuri oli huonosti nukkuva vauva ja heräili kymmenen kertaa yössä, ilmoitettiin keskiviikkona kouluun ja nukkuu muuten nykyään yönsä sikeästi, ja osaa esimerkiksi hiihtää, uida ja luistella! Ei voisi uskoa, että kyseessä on se avuton pötkö, joka me juuri haettiin kotiin kätilöopistolta.

Neljänkympin kriisiä ilmassa?

Ystävät ja tutut ovat moni viettäneet jo nelikymppisensä ja lähestyvät kovaa vauhtia vitosella alkavaa lukemaa. Itsekin vietän viimeistä kevättäni 39-vuotiaana. Onko tämä ajan nopeutumisen noteeraaminen kenties neljänkympin kriisiä? En sano, että olisin siitä hirveän ahdistunut, mutta ihmettelen sitä kovasti.

Olisipa joku asia, jolla tahtia voisi hidastaa, mutta taitaa olla, että sellaista magiaa ei ole olemassa. On siis tultava toimeen sen kanssa, mikä on ja oltava mahdollisimman tässä ja nyt. On pyrittävä fiilistelemään asioita, jotka kohtaa, mahdollisimman laajasti.

Ja kun alkaa isossa mittakaavassa miettiä omaa elämää, niin lopulta ne vastoinkäymiset, jotka ovat joskus olleet murskata, alkavat jälkeenpäin tuntua vaatimattomilta. Kun aika menee näin nopeasti, eikä ajan kulua voi hidastaa, en yksinkertaisesti halua tuhlata yhtään aikaani negatiiviseen, murehtimiseen, stressaamiseen. Haluan elää täysillä, rakastaa jokaista päivää ja olla läsnä.

Onko linjoilla ketään, joka voi jakaa tämän? Onko vain sopeuduttava siihen, että jos maailman kaikkeus suo, nyt saattaa olla noin puolet jo takana? Hui. Emme voi koskaan tietää, joten parempi iloita. Nyt ja tässä. Kenenkään elämälle ei taida olla valmiiksi kirjoitettua kässäriä.

Mahtavaa perjantaita sinulle! Nautitaan joka hetkestä.

12 comments

  1. Olen tiedostanut (ja vähän stressannut) saman asian jo jonkin aikaa, ajan kulumisen. Se kuluu yhä nopeammin ja nopeammin ja elämästä on tullut yhtä suorittamisen oravanpyörää. On vaikeaa hidastaa tai elää hetkessä. No itselläni pysähtyi nyt hetkeksi aika kun sairastuin masennukseen ja jäin sairauslomalle. Olisi ehkä pitänyt tehdä joitain liikkeitä vähän aikaisemmin, mutta nyt on aikaa. Opetella taas nauttimaan hetkistä ja nähdä pieniä asioita. Elämä opettaa. Tavalla tai toisella. Hyvää kevättä ja kiitos edelleen voimauttavasta blogistasi!

    1. Kiitos Elina kommentistasi ja palautteestasi! Niin se elämä taitaa meitä opettaa. Itse uskon tuohon samaan, että jos ei itse ymmärrä pysähtyä, meidät jollain tapaa pysäytetään… Eikä välttämättä aina niin lempeästi, mutta kuten sanoit, voi oppia nauttimaan hetkistä ja nähdä pieniä asioita, jotka ovatkin suuria.
      Sama fiilis tuosta suorittamisesta ja oravanpyörästä. Välillä on pakko miettiä, onko tässä mitään järkeä. Mutta uskon, että jo tuon kiireen ja oravanpyörän tiedostaminen on ensi askel asioiden muuttamiseen. Harvalle sopii heittäytyminen siitä kokonaan pois tai hidastaminen totaalisesti, mutta uskon, että monelle tekisi hyvää vähän höllätä tahtia, myös itselleni.
      Kaunista viikon alkua sinulle!

  2. Moikka ja ihanaa sunnuntaita :)
    Minulla kun on vapaa sunnuntai-aamu niin luen sun blogia ja pääsen aina sitä kautta kuulostelemaan omiakin ajatuksia. Olen iloinen että kirjoitat blogia, kiitos!
    Minulla tuntuu säännöllisesti olevan tämä ikähavinto läsnä, tulee ja menee, mutta pysähdyttää miettimään omaa elämää ja ehkä juuri sitä kautta ajattelemaan sitä mihin aikansa käyttää. Tekeekö sellaisia valintoja kuin haluaa, pitääkö itsestään huolta niin hyvin kuin pystyy, osaako nauttia hetkestä. Kun aikaa katsoon taaksepäin se on aina nopeaa, mikään mennyt viikko ei tunnu pitkältä.Viisi vuotta on mennyt todella nopeasti vaikka viisi vuotta eteenpäin tuntuu pitkältä ajalta.
    Hauskuutan itseäni välillä sillä että mietin esimerkiksi mitä 65v Kiti sanoisi nyt minulle?! Mitä ajattelisin tästä ajasta kun minulla olisi siihen riittävästi etäisyyttä. Mitä ohjeita voisin saada itseltäni :)

    Leppoisaa sunnuntaita <3

    1. Kiitos Kiti kommentistasi! Tuo onkin hauska ajatus, että mitä vaikka 45-vuotias Jenny sanoisi itselleen :) Taidan ottaa käyttöön tuon ajatuksen. On se hyvä vilkuilla ja katsoa, missä mennään ja jos haluaa korjata suuntaa, niin sitten korjataan! Mukavaa viikon jatkoa sulle <3

  3. Hei, pitkästä aikaa ja terveisiä lomalta,joka hurahti ohi😄Mun on pakko todeta näin viisvitosena (huh-huh), että mitä suuremmat lukemat mittarissa, vauhti vaan kiihtyy…
    Ei sille vaan mitään mahda🤔. Mutta näillä mennään ja nautitaan joka hetkestä, mitä elämä tarjoaa♡. Taas kerran toistan itseäni, susta Jenny aivan ihania kuvia😘.
    Ihanaa viikonloppua♡

    1. Kiitos Kirsi kommentista ja kauniista sanoista! Sitä mäkin just pelkään, että tämä kiihtyy entisestään! Mutta näillä mennään, niin se on. Mukavaa viikonloppua <3

  4. Heippa!

    Pitkästä aikaa taas kommentoin, vaikka linjoilla olen ollut kyllä. Ei tarvinnut lukea kuin otsikko, niin kurkkua alkoi vähän kuristaa ja tiesin että siellä se Jenny taas kirjoittelee mun ajatuksia. Ehkä elämässä viime aikoina olleiden menetysten vuoksi, mutta myös puhtaasti juurikin huomatessa tuon ajan juoksun, on mun suhtautumisessa elämään ollut viime kuukausina selkeästi haikea sävy. Pohdin tuota ajan huimaa kulua ja omaa eloa sen virrassa. Olen kuitenkin yrittänyt kääntää sen voimavaraksi hetkistä nauttimiseen. Ja kiitollisuuteen. Mummon seinällä luki että joka aamu on armo uus. Voiko enemmän totta ollakaan?
    Halauksia Jenny ja levollista viikonloppua!

    1. Kiitos Anna, kiva kuulla, että olet linjoilla. Oletkin jo pitkään jaksanut lukea ajatuksiani! <3 Ihana kuulla, että tämä herättää muissakin tuntemuksia. En ole siis yksin todellakaan näiden kelojeni kanssa.
      Jokainen aamu on armo uus luki myös ystäväni mökillä sellaisessa kirjotussa taulussa. Erinomainen ohje.
      Mukavaa viikonloppua sinulle, kaikkea hyvää <3

  5. Minä täällä olen jäänyt osittaiselle hoitovapaalle… Eli nyt kun lapseni on ekaluokkalainen. Vuodet ovat vierineet niin vauhdilla, työn imu on ollut positiivisella tavalla ihanaa, lasten ”pötkyläajat” ihania… -mutta nyt tuo sama fiilis on iskenyt minuunkin. Mitä oikein juuri nyt tapahtuu? Missä menen, tai mitä kaikkea vuosien varrella onkaan tapahtunut? Ja piti ihan pysähtyä pohtimaan ajan kulua. Miten kulutan aikaani, tässä ja nyt. Tuo osittaiselle hoitovapaalle jääminen oli yksi pohdintani tulos. Ja hyvä päätös olikin. Se sopii juuri nyt minulle ja lapsille. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sen ajatteleminen on pääosin mukavaa. Tällaisia perjantain aatoksia täältä. Juuri saattelin lapsen kouluun ja tiskivuori odottaa. Tai sitten valitsen hyvän kirjan ja villasukat tai reippaan lenkin ulkona. Tiskit ei ainakaan katoa mihinkään. :)

    1. Kiitos Maria kommentistasi! Juuri noita samoja keloja pohdin itsekin!
      Ihanaa, että sinulla on ollut hieno mahdollisuus jäädä osittaiselle hoitovapaalle. Kuulostaa tosi mukavalta. Ja pitäisi minunkin pysytellä siinä, että mieluummin miettii tulevaisuutta ja kaikkea mukavaa, kun pohtii, minne aika on kadonnut :)
      Leppoisaa viikonloppua sinulle <3

  6. Moi,

    olen sinusta reilusti vanhempi ja tänä syksynä ison elämässä tapahtuneen muutoksen yhteydessä pohtinut samoja asioita, aika ajoin jopa ahdistunut siitä. Mietin isäni kaltaisia ihmisiä, jotka ovat jo kahdeksankympin toisella puolella. Mistä sitä elämän intoa ammennetaan, kun tiedetään, että päiviä on väistämättä vähänlaisesti jäljellä. Ja moni on vielä siirtymässä asteittain raihnaisuuteen. Sitten ajattelen, että enhän voi nytkään tietää, paljonko niitä päiviä on. Voi olla, että minulla on niitä jopa vähemmän kuin isälläni.

    Tähän pohdiskeluun (ja ajoittaiseen lievään ahdistukseen) en ole keksinyt muuta ratkaisua kuin a) yrittää pysyä fyysisesti hyvässä kunnossa ja näin minimoida vanhuuden raihnaus ja b) juurikin tuo, mistä kirjoitit, elää täysillä. Muistaa nauttia jokaisesta päivästä, jolloin pääsee liikkeellle, saa olla rakkaitten ihmisten kanssa ja tehdä itselleen merkityksellisiä asioita.

    1. Kiitos Pirjo-Liisa kommentistasi! Miten viisasta pohdintaa! Ja erittäin hyviä ratkaisuja. Tuo fyysisesti hyvässä kunnossa pysyminen ja raihnauden minimoiminen on varmasti taas yksi asia, joka auttaa elämään täysilläkin.
      Kyllä se varmaan niin on, että kiitollisuudella ja asioiden arvostamisella pääsee pitkälle.
      Toivotan sinulle ihanaa viikonloppua <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *