Puolet elämästä takana – Millä ajan kulumista voisi hidastaa?

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, taas on yksi työviikko ihan juuri ohi. Jos haluaisi panikoida, voisi ajatella, että puolet elämästä on pian takana. Joskus mieleeni nousee ajatus, että onko mitään, millä ajan kulumista voisi hidastaa.

Ehkä päivien hurahtaminen ohi kertoo siitä, että tekee paljon, vaikkakin asiat ovat mieleisiä. Jos pyörittelisi vain peukaloitaan, saattaisi pitkästyä? Yhä vähemmän teen mitään sellaista, joka ei kutsu minua. No aina en jaksaisi raahautua vaikka ruokakauppaan, mutta otan senkin sitten (ydin)perheemme yhteisenä aikana.

Työviikot ovat kuin raketteja

Silti tämä ajan vierähtäminen vain on uskomatonta. Työviikot ihan oikeasti sujahtavat raketin lailla. Tuntuu toisinaan, että viikossani on maanantai, perjantai ja sunnuntai. Vaikka tuntuu siltä, että itse pysyn samana tyyppinä (no ehkä kehityn parempaan sentään) ajan kulun huomaan muista, joiden kanssa elän. Esikoiseni täyttää viiden viikon päästä 20 ja muuttaa parin viikon päästä pois kotoa. Niin ne lapset ovat lainaa vain.

Nuorimmaisenikin, se, joka ihan juuri oli huonosti nukkuva vauva ja heräili kymmenen kertaa yössä, ilmoitettiin keskiviikkona kouluun ja nukkuu muuten nykyään yönsä sikeästi, ja osaa esimerkiksi hiihtää, uida ja luistella! Ei voisi uskoa, että kyseessä on se avuton pötkö, joka me juuri haettiin kotiin kätilöopistolta.

Neljänkympin kriisiä ilmassa?

Ystävät ja tutut ovat moni viettäneet jo nelikymppisensä ja lähestyvät kovaa vauhtia vitosella alkavaa lukemaa. Itsekin vietän viimeistä kevättäni 39-vuotiaana. Onko tämä ajan nopeutumisen noteeraaminen kenties neljänkympin kriisiä? En sano, että olisin siitä hirveän ahdistunut, mutta ihmettelen sitä kovasti.

Olisipa joku asia, jolla tahtia voisi hidastaa, mutta taitaa olla, että sellaista magiaa ei ole olemassa. On siis tultava toimeen sen kanssa, mikä on ja oltava mahdollisimman tässä ja nyt. On pyrittävä fiilistelemään asioita, jotka kohtaa, mahdollisimman laajasti.

Ja kun alkaa isossa mittakaavassa miettiä omaa elämää, niin lopulta ne vastoinkäymiset, jotka ovat joskus olleet murskata, alkavat jälkeenpäin tuntua vaatimattomilta. Kun aika menee näin nopeasti, eikä ajan kulua voi hidastaa, en yksinkertaisesti halua tuhlata yhtään aikaani negatiiviseen, murehtimiseen, stressaamiseen. Haluan elää täysillä, rakastaa jokaista päivää ja olla läsnä.

Onko linjoilla ketään, joka voi jakaa tämän? Onko vain sopeuduttava siihen, että jos maailman kaikkeus suo, nyt saattaa olla noin puolet jo takana? Hui. Emme voi koskaan tietää, joten parempi iloita. Nyt ja tässä. Kenenkään elämälle ei taida olla valmiiksi kirjoitettua kässäriä.

Mahtavaa perjantaita sinulle! Nautitaan joka hetkestä.