Syödään(kö) yhdessä?

Syödäänkö teillä yhdessä? Viime aikoina olen miettinyt sitä, miten vaikeaa on saada perhe kasaan syömään yhdessä. Tämä siis ei ole perheen vika, vaan jokaisella nyt vain sattuu olemaan aika aktiivinen elämä ja paljon tekemistä. Jos omat treenit jäävät iltaan, sekin vaikuttaa siihen, mitä ja milloin voin itse syödä. Ruokailuissa näkyy se, millaisia asenteita meillä on ja mitä arvostamme. Kertooko tämä muuten siitä, että arvostan liikkumista enemmän kuin yhteistä aikaa perheen kanssa? Hm. Kuitenkin liikunta lisää jaksamista ja olen parempi versio itsestäni myös perheen kanssa.

Brunssi on hyvä tapa saada koko perhe syömään yhtä aikaa!

Omassa lapsuudessani iltaruoka syötiin joka päivä niin, että koko perhe oli paikalla. Jos silloin se keskeytti leikit ja tekemiset ja tuntui joskus ärsyttävältä, arvostan sitä ja ruoan valmistanutta äitiäni nyt aikuisena suuresti. Siihen haluan pyrkiä nyt itsekin edes pari kertaa viikossa. Tutkimusten mukaan niissä perheissä voidaan paremmin, joissa myös ruokahetket ovat yhteisiä. Kuitenkin vain joka toinen suomalaisperhe syö päivittäin yhdessä.

En tee omista ruokailuista numeroa

Omien ruokailutapojen ja ihan konkreettisestikin syömäni ruoan viime aikaisista muutoksista pyrin esimerkiksi kuusivuotiaalle kertomaan järkevästi jos hän kiinnittää syömisiini huomiota, mutta en silti halua tehdä asiasta numeroa. Toki lapsi hyvinkin ymmärtää, että hedelmät ovat terveellisempiä kuin pulla kahvin kanssa ja vihanneksia kannattaa syödä ranskalaisten perunoiden sijaan, mutta on kuitenkin meidän vanhempien tehtävä varmistaa, että lapsi saa myös kotona terveellistä ruokaa. Siis ilman mahtipontista paasausta siitä, mikä on hyvä, mikä huono. Tässäkin asiassa uskon eniten oman esimerkin voimaan. Tee itse niin, kuten haluat lapsenkin tekevän.

Pari viikkoa sitten piipahdin Arlan tilaisuudessa, jossa lanseerattiin uudet Arla Luonto + -makuviilit. Tilaisuudessa oli puhumassa lastenpsykiatri, pari-ja perhepsykoterapeutti Janna Rantala, jolla oli hyviä pointteja lasten syömiseen liittyen.

Kuvassa normiaamupalani. Tykkään sitä syödessäni fiilistellä ruokaohjeita, viikonloppuisin, kun on aikaa. Kirja saatu kustantajalta.

Arvosta omaa kehoasi lapsen kuullen

Itse pyrin välttämään sitä, että arvostelisin omaa kehoani lasteni kuullen tai ylipäänsä ollenkaan. En voi sanoa, etten koskaan olisi tehnyt niin, mutta ainakaan nykyään en tee niin. Sen sijaan pyrin antamaan lapsilleni esimerkkiä liikunnallisesta ja terveellisesti ruokailevasta tyytyväisestä aikuisesta, joka toki herkuttelee silloin tällöin.

Rakastan ruokaa, mutta erityisesti nyt, kun olen alkanut enemmän tarkkailla, mitä syön, kiinnitän huomiota myös esimerkiksi proteiinien määrään. Teen sen siksi, että tavoitteenani on lisätä lihasmassaa ja kiinteytyä, mutta myös siksi, että olen huomannut proteiinin pitävän minut kylläisenä pidemmän aikaa. Rantala totesi tilaisuudessa, että lasten ei pitäisi syödä protskua tai hiilareita eikä kaloreista saa toden totta puhua. Lapset syövät makuja ja värejä.

Laihdutus on asia, josta lapselle ei pitäisi koskaan puhua, mielestäni terveellisestä painonhallinnasta voi kyllä mainita, jos se lasta kiinnostaa. Tiedän itsekin tyyppejä, jotka jatkuvasti huokailevat laihduttavansa, siis huokailevat niin myös lastensa edessä. Ihan kauheaa on, jos omia vatsamakkaroitaan puristelee kesken ruokailun tai puhuu jatkuvasti ja syyllistäen laihduttamisesta myös ruokapöydässä. Aika helposti noin toimiessaan saa lapsen pelkäämään ruokaa, syömistä ja lihomista eikä sillä voi olla kuin huonoja seurauksia. Rantala totesikin viisaasti sen, mistä olen tismalleen samaa mieltä. Omia ruoka-ahdistuksia tai jopa omilta vanhemmilta perittyjä ruoka-asenteita ei saa tuoda omaan ruokapöytään. Kannattaa arvostaa omaa kehoa ja nauttia ruoasta, se toimii parhaiten!

Lapsi saa opetella kylläisyyden tunnetta

Jos oma lapseni vielä taaperona söi kaikkea, on nirsoiluvaihe välillä päällä. Useimmiten hän kuitenkin maistaa kaikkea ja välillä syökin, vaikka ruoka ei ollutkaan niin omaan makuun, kuten hän tapaa sanoa. Rantala totesi, ettei lasta saa pakottaa maistamaan, sillä on tärkeää, että lapsen luottamus vanhempaan säilyy. En nyt sano, että olisin koskaan tosissani pakottanut, mutta olen kyllä pyytänyt lapsia useasti maistamaan ruokaa, josta he eivät innostu. Meillä mielellään maistetaan kaikkea ja jos siitä ei pidetä, se saa jäädä siihen.

Tuputtamisesta tuli muuten myös hyvä esimerkki, miksi sitä ei kannata tehdä. Eli jos lapsi on jo kylläinen ja lautasella on vielä ruokaa, tuputtamisen sijaan lapsen pitäisi antaa opetella kylläisyyden säätelyä. Sehän on monilta aikuisiltakin hukassa, kun ruokaa syödään enemmän kuin tarvis eikä enää oikein edes tunnisteta, miltä nälkä tuntuu, kun jotain mussutetaan liki jatkuvasti. Myös aikuisen kannattaa syödessään tarkkailla fiiliksiään ja tunnustella, miltä itsestä tuntuu. Pääkoppa tajuaa muistaakseni vasta parikymmen minuutin jälkeen ruokailun aloittamisesta, että vatsa on täynnä.

Herääkö ajatuksia? Miten teillä syödään? Itse otan nyt tavoitteeksi panostaa noihin perheen yhteisiin ruokailuhetkiin. Toivottavasti onnistun!

 

 

6 comments

  1. Kiitos tästä kirjoituksesta! Vain joka toinen perhe syö yhdessä? Huh, sain vähän armoa :D. Itse olen lapsena kokenut huonoutta kun usein jätin ruokaa. Maha ei kertakaikiaan ottanut vastaan. Onneksi äiti ei pakottanut! Olen kyllä saanut kuulla afrikan lapsista joilla ei ole ruokaa. Vieläkään en voi syödä kerralla yli tarpeen. Nälkäisenä tulee joskus otettua liikaa lautaselle ja sitten joudun jättämään, mutta ajattelen afrikan lapsia vieläkin… kyllä ne tiukkaan tarttuu lapsuuden juttut. Meillä 12v tyttö ja nyt me vanhemmat olemme aloittaneet treenaamaan triahlonia. Miehellä painonpudotusta reippasti, itselläkin muutamia kiloja tavoitteena. Löysin blogisi vasta hiljattain. Aivan ihanaa luettavaa!

    1. Kiitos Kirsi kommentistasi, mahtavaa, että olet löytänyt blogiini! Noista Afrikan lapsista olen itsekin kuullut, mutta en ole ihan varma, tuliko se kotoa vai koulusta enemmänkin. Muistelen, että äidilläni oli aika rautaisat hermot kaltaiseni nirsoilijan kanssa eikä juuri pakottanut, mutta varmaan on saattanut mainita noista köyhistä maista. Ja tottahan se on, että jo tuolloin ruoka on ollut jakaantunut hyvin epätasaisesti.
      Mahtavaa, onnea uudelle harrastukselle! Ja kun treenaa kovaa ja paljon, pitää myös muistaa syödä riittävästi. Yksin tai yhdessä.
      Ihanaa kevättä koko perheellesi!

  2. Jossain vaiheessa tuntui, että ruuan syöminen joka päivä klo 16-17 on jotenkin vanhanaikainen tapa, tulihan se lapsuudenkodista. Hyvä tapa se on silti ollut nyt jälkikäteen ajatellen. Vaikka olisikin tuntunut vähän pakolta. Syötävä kuitenkin on. Miksei sitten tiettyyn aikaan. Tuputtamiseen olen varmaan syyllistynyt, samoin vahvaan suostutteluun, että kaikkia ruokia on syötävä. Itse olen niin kaikkiruokainen, eikä perheessämme ollut allergioita lapsuudenperheessäkään.
    Ruuasta puhumisessa en ole koskaan voinut hyväksyä kouluruuan haukkumista, se särähtää korvaani pahasti ja sitä kuuli kyllä yhä työpaikoilla aikuisten suusta. Millainen opetus se onkaan, jos vanhemmat kotona moittivat kouluruokaa, joka on monelle lapselle ollut ainoa lämmin ruoka. Olen ollut koulussa töissä tuuraamassa jaksoja ja kuullut lasten suusta ruuan päätteeksi: ”Kotona saan tänään vielä lihapiirakan.”
    Arvostan kovasti ruuan valmistajia ja heidän vaivannäköään. Siitäkin syystä ruuan moittiminen ei tunnu hyvältä.
    Nykyään syön useimmiten rennosti tv:n ääressä, mikä taitaa olla täysin kiellettyä. Mutta teen niin koska voin. Tietysti kun vieraita tulee, pöydän ääressä syödään ja kahvitellaan. Minäkin syön muuten makuja ja värejä, varsinkin värejä kuin lapset.

    1. Kiitos Orvokki B. kommentistasi! Jos vain joskus ehtisi kotiin edes viideksi, niin mikä ettei silloin voisi ruoka ollakin. Välillä syömiset venähtävät iltaan ja tuohon aikaan tulee napsaistua välipala. Vaikka kouluruoka ei ole ehkä aina kaikkien mielestä niin maittavaa, niin onhan hieno juttu, että sellaista tarjotaan! Itsekin aion keskittyä nyt noiden makujen ja värien syömiseen. Mukavaa päivää sinulle!

  3. Kiitos kirjoituksesta. Ehdottomasti allekirjoitan yhdessä syömisen tärkeyden ja merkityksellisyyden. Hektisessä arjessa edes yksi pysähtyminen perheen kesken, ilman älylaitteita, sanomalehtiä tai mitään muuta, joka vie huomion pois läsnäolosta, on asia, josta haluan pitää kiinni perheemme arjessa. Aina toki ei onnistu, joskus toinen aikuisista tulee myöhemmin töistä, joskus joku muu ”painava” syy estää. Perheessämme syödään päivittäin klo 16-17 välillä, ja kun tämä rytmi on luonnostaan osa arkeamme (juontaa jo meidän molempien lapsuudesta), on sinällään helppoa vaalia tätä perheen yhteistä ruokahetkeä.
    Ruuan tuputtamisen tunnistan lapsuudessamme Pohjois-Karjalaisessa elämässä ja siihen siellä edelleen törmätään. Osataan asialle nauraa ja siihen suhtautua huumorilla. Tuputtajalla tarkoitusperät kuitenkin kohteliaat ja perinne tämän taustalla ymmärrettävää ;) Tuputtaja itsessäni herää vieraanvaraisuutena, tarkottamatta kuitenkaan, että viimeiseen perunaan asti kattilat olisi tyhjennettävä. Tämä emäntä ei loukkaannu, jos ruokaa jää jäljelle tai sitä ei santsata. Tähteistä osataan kyllä seuraavalle päivälle kehitellä syömistä :)

    1. Kiitos Mammanen! Kuulostaa oikein hyvältä! Meidän perheessä pyritään nyt tosissaan petraamaan tuohon yhdessä syömiseen ja ilman juuri mitään ylimääräistä tekemistä. Ja ymmärrän tuon tuputtamisen, että joissain paikoissa se on tapa ja perinne. Usein juurikin varmasti sitä tapahtuu ilman, että olisi huonoja aikomuksia. Ja itse en mielelläni heitä ruokaa roskiin, se on juurtunut ihan lapsuudesta. Mutta onneksi aina voi opetella antamaan lapselle (lapsille) sopivan kokoisia annoksia ja itselle myös.
      Mekin hyödynnetään aina jäänyt ruoka jotenkin ja hyvä niin.
      Mukavaa päivää sinulle! Aurinkoa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *