Terveisiä nyrkkeilysalilta! Ei tarvitse osata…

.. että voi tehdä jotain! Tervetuloa kaikki uudet ja vanhat lukijat! Meitä onkin koossa jo melkoinen joukko, kiitos siitä. Vaikka postaustahti ei ole ollutkaan nyt yhtä kiivas kuin aiemmin, aiheita minulla on läjäpäin mielessä. Hidasta elämää -sivuston Onnen äärellä -blogini muuten vaikenee ja muuttuu Elämän äärellä -blogiksi. Sitä pyrin jatkossa päivittämään vähintään pari kertaa kuukaudessa, tätä alkuperäistä sitten useammin.

Mutta asiaan: eilen pääsin kurkistamaan nyrkkeilyn saloihin suomalaisnyrkkeilijä Sonia Grönroosin opastuksessa. Pakko myöntää, että viime vuosina nyrkkeily on jäänyt osaltani seuraamatta, lähinnä oma tietämykseni lajista ulottuu aikaan Käpylän Pyöveli, näin ne vuodet vierähtävät! Sonia on kuitenkin nykyisiä tähtiämme ja hän on saavuttanut menestystä kansainvälisissä kilpailuissa. Tähän mahtavan energiseen, iloiseen, fiksuun ja kauniiseen pakkaukseen voi tutustua vaikka täällä.

Helsingin Vallilasta löytyy mukavan valoisa nyrkkeilysali.

Syy miksi sitten vietimme tuota sporttista aamupäivää, johtui siitä, että Stadium lanseeraa ensi viikolla uuden kampanjan, jonka keulahahmoja Soniakin on. Itselleni nämä Stadiumin kamppikset ovat tuttuja, olihan minulla viime vuonna kunnia olla mukana sateisella ja kolealla Midnight Runilla Stadiumin tiimissä, jolloin kukistimme tanskalaiset ja saimme lahjoittaa pari tonnia hyväntekeväisyyteen.

Eilinen aamupäivä oli huippuhauska, tapasin vanhoja tuttuja sekä uusia ihmisiä. Tykkään treenata kovaa ja Soniahan laittoi meidät sitten hommiin, paitsi että harjoittelimme nyrkkeilytekniikkaa muun muassa parin kanssa, pääsimme tekemään kuntopiiriä, josta muistui mieleen ihanat vanhat karateka-aikani: jännehyppyjä, polvennostojuoksua, linkkareita, ah! Aika nopeasti sitä pääsi uuteen lajiin hitusen sisään ja kylläpä tuntui hyvältä hakata säkkiä niin kovaa kuin jaksoi, todella hikistä ja haastavaa hommaa, voin kertoa. Kaksi minuuttia tuntui ikuisuudelta ja kyllä vain tahti alkoi hyytyä lopussa. Olin kuitenkin tosi fiiliksissä tuosta aamupäivästä, kunnes sitten illalla oivalsin, että miksi. Tajusin, että kas, olin kokenut hetkittäin samanlaisia Flow-elämyksiä kuin juostessani tai sisäpyöräillessä. Minut valtasi se ihana vapauden tunne, kun unohtaa paikan ja ajan, tekee vain ja se on huikea tunne treenatessa se.

Vasemmalla Sonia, oikealla superhikinen minä. Tyttäreni tuumasivat, että olin joutunut pukeutumaan pitkiin kalsareihin! Kyseiset pöksyt ovat kuitenkin ihan mahtavan kivat päällä, SOCin syysmallistosta.

Uskon, että suurin syy tuohon vapauden kokemukseen tällä kertaa oli se, että minulla ei ollut lajista oikein mitään ennakkokäsityksiä, enkä ollut muodostanut minkäänlaisia paineita omasta osaamisestani. Otin kaiken opetetun untuvikkona vastaan ja nautin siitä, ettei minun tarvinnut edes osata mitään, se riitti, että pyrin tekemään parhaani ja otin tietoa ja opetusta vastaan ja toimin sen mukaisesti. Ilman turhia odotuksia ja rajoittavia uskomuksia pystyin heittäytymään fiilikseen ja rohkenin nauttia tunteesta täysin. Asiahan olisi voinut olla aivan päinvastoin, olisin voinut stressata, lukittautua siihen tylsään en osaa, en voi -ajatukseen, kokea huonommuutta ja jopa häpeää omista olemattomista taidoistani, mutta buu, ei niin! Enkä ole aikoihin sellaiseen sortunutkaan onneksi. Kun vain antaa mennä, eikä pakolla yritä saada tai saavuttaa jotain, lopputulos on aina rento, energinen ja palkitseva.

Ja tästä päästään vielä toiseen asiaan: ei tarvitse osata, jotta voi tehdä jotain! Riittää, että rohkenee heittäytyä.

Minulla on ystävä, joka ei kehtaa mennä sushi-kurssille, koska ei osaa tehdä sushia. Toinen ystävä ei käy venyttelytunneilla, koska on omien sanojensa mukaan jäykkä kuin heinäseiväs. Well, olen yrittänyt monesti heitä rohkaista, että useimmiten kursseille tai opetukseen mennäänkin juuri siksi, että siellä opitaan se asia, jota sinne mennään tekemään. Ei tarvitse olla mestarisushikokki mennäkseen sushi-kurssille eikä myöskään tarvitse kyetä spagaattiin, jotta kehtaisi osallistua venyttelytunnille. On aika jännä ilmiö, että jotkut pelkäävät epäonnistumista tai toisten ajatuksia itsestä ja omista taidoista niin paljon, että ennen kuin edes voi mennä oppimaan jotain, homma pitäisi jo hallita liki täydellisesti! Sitä paitsi niin se vain menee, että epäonnistumisista oppii paljon enemmän kuin onnistumisista. Ja lopulta, voiko edes sanoa, että epäonnistuu, vaan ehkä enemmänkin, että asiat menevät joko yhdellä tai sitten toisella tapaa. Useimpien kannattaisikin ehkä olla itselleen hieman armollisempia. Jokainen mestari on ollut jossain vaiheessa aloittelija. Ja tähän väliin muuten on vielä pakko kertoa, että 29-vuotias Soniakin aloitti nyrkkeilyn vasta aikuisiällä nelisen vuotta sitten ja siitä huolimatta on pärjännyt tosi hienosti.

Vielä tuosta uuden oppimisesta ja tekemisestä ilman pelkoa mokaamisesta. Vaikka en ole neljään vuoteen käynyt Italiassa, Italia on ollut ja on yhä edelleenkin yksi rakkaimmista maista minulle ja jossain vaiheessa hallitsin italian kielen alkeet auttavasti. Kykenin tyyliin bensa-asemalla pyytämään autoon uuden öljyt ja ravintolassa osasin tilata maitoa pitsan kanssa ja tätä rataa. Olin niin ihastunut maahan, sen kauniiseen kieleen ja italialaisiin ihmisiin, että halusin puhua heille italiaa, vaikka sitä osasin vain vähän. Ja minkä mahtavan vastaanoton aina sainkaan, ikinä minua ei teilattu, vaan useimmat taputtivat, kehuivat, halasivat ja olivat täysin haltioituneita siitä, että halusin puhua heille heidän äidinkieltään. En myöskään ikinä nolostellut, koska halusin oppia kieltä niin paljon. Ikävä kyllä olen unohtanut liki kaiken osaamani. Siksipä ilmoittaudunkin italian kielen alkeiskurssille nyt syksynä. Enkä todella aio opiskella sanaakaan ennen kurssille menoani, heh.

Mahtavaa lauantaita sinulle! Käy kokeilemassa nyrkkeilyä!

Tässä vain poseerataan! Huomatkaa hikiläikkäinen treenitoppi, tehokasta oli! Ja innostunut ilme, joku on pikkasen fiilareissa!