Tiedätkö sinä, miltä sinusta tuntuu?

Kaikki eivät tiedä. Itsekään en aiemmin edes miettinyt moista, olisin vastannut, että typerä kysymys.

Yritin jo kerran instagramissa ottaa osaa the arkikuvahaasteeseen, mutta jostain syystä en innostunut asiasta ihan täysillä. Nyt sitten muutaman ihmisen haastamana ajattelin yrittää toteuttaa haasteen omilla Facebooksivuillani, mutta voi kyllä olla, että se jää yhteen päivään. Itse olen vähän valikoiden klikannut auki ystävien ja tuttavien arkikuvahaasteita, mutta en ole asiaa sen enempää edes ajatellut. Osa kuvista on kiinnostanut minua, osa ei ole kiinnostanut. Olen myös lähinnä naureskellut statuksille, joissa pyydetään tai komennetaan lopettamaan haaste tai vitsaillen (?) kehotetaan työntämään se… tiedätte varmaan minne. Ei ole ollut tarvetta puuttua asiaan ainakaan kovalla kritiikillä, koska itsehän voin valita, klikkailenko kuvia auki ja voinhan sieltä Facebookistakin poistua, jos sisältö ei miellytä.

Arkikuvahaasteesta nousi kuitenkin mieleeni se, että vaikka suuri osa kritisoi haastetta varmaan vitsillä, niin silti taitaa olla ihmisiä, joita se ihan oikeasti ärsyttää. Kyllähän jotkut ärsyyntyvät naapurien jouluvaloistakin. Kupolia alkaa kiristää siksi, koska naapuri laittaa valonsa mielestämme liian aikaisin esille tai ottaa ne pois liian myöhään tai päinvastoin toiminta on liian hidasta ja lyhytaikaista ja olisimme halunneen ihastella niitä pitkään ja hartaasti. Toinen vastaava ärsytyksen aihe jouluvalojen lisäksi taitaa olla se, kun joku laittaa vessapaperirullan telineeseen meidän mielestämme väärinpäin. Siitäkin voi ihan oikeasti saada kiistan aikaiseksi. Tai joku vetää herneet nenään kassalla, koska myyjä kysyy, laitanko pakasteet pieneen pussiin.

Arkikuvani 1: kirjoittamani juttu hammasterveydestä uusimmassa Yhteishyvä-lehdessä.

Arkikuvani 1: kirjoittamani juttu hammasterveydestä uusimmassa Yhteishyvä-lehdessä.

Itsekään en ole aina todellakaan mikään positiivisuuden suurlähettiläs ja saatan ärsyyntyä turhistakin asioista. Erityisesti kun olin väsyneimmilläni valvoessani kuopuksen kanssa, sitä tuli itsekin vedettyä hernettä nenään ihan älyttömistä jutuista. Kerran rähjäsin TB:llä, koska heidän bensa-automaattinsa ei toiminut ja he tiedottivat asiasta postimerkinkokoisella lapulla. Olin jo ehtinyt pysähtyä, avata tankin ja katos perhana, automaatti olikin epäkunnossa. Kuitenkin avautumiseni johtui valvotu(i)sta öistä ja avautuminen kassalla vaivasi minua monta päivää. Muutama ihmissuhdekin päättyi silloin, kun yhteisymmärrykseen ei päästy siitä, kumpi oli oikeassa tai kumman tunteet olivat jotenkin sallitumpia tai muka enemmän oikein. Näin jälkeenpäin ajatellen en voi muuta tehdä kuin puistella päätä, jestas sentään! Onneksi ihminen kasvaa ja nyt puhun lähinnä itsestäni. Mutta toisaalta se on ihan ymmärrettävääkin: kun itse on hukassa tai ei voi hyvin, on helppo takertua vaikka sitten niihin arkikuviin tai jouluvaloihin.

Minua on kuitenkin suuresti helpottanut tässä vuosien varrella näissä pinnan palamishommeleissa se, että olen oppinut käsittelemään omia tunteitani ja mikä vieläpä tärkeämpää, olen oppinut tunnistamaan tunteitani. Usein kun joku asia ottaa kaaliin, se ei olekaan ehkä se fb-kaverin tekemä arkikuvahaaste tai ne naapurin jouluvalot, vaan useimmiten syy saattaa löytyä ihan muualta, sitä vain ei ole ehtinyt tunnistaa, kun on jo päättänyt alkaa hiiltyä (ja ehkä tuoda tämän hiiltymyksensä esiin). Niin moni vain porskuttaa eteenpäin sellaista vauhtia, että omat tunteet ovat itselle ihan mysteeri tai sitten se, mitä niille voi tehdä. Resepti, joka toimii itselläni, on todella yksinkertainen: annan tunteen tulla ja annan sen mennä. Usein kuohahdus laantuu, kun ei taistele vastaan tai toisaalta taas lisää pökköä pesään alkamalla kelailla muita tilanteen tai henkilön ärsyttäviä piirteitä. Jos tunne on haastavampi ja minua potuttaa jotenkin normaalia huomattavasti enemmän, fiilistelen tunnetta, sitä missä se tuntuu (syke saattaa nousta tai hartiat kiristyä) ja sitten vain olen tekemättä mitään, kunnes fiilis menee ohi. Tähän kun alkaa pystyä kerta toisensa jälkeen, tuntee itsensä kyllä zen-guruksi tai voittajaksi, aina siihen asti, kun uusi taito unohtuu ja vetää pultit jostakin turhasta pikku asiasta! Usein muuten tähän tunteiden fiilistelyyn tarvitsee vain minuutin pari, eikä sitten tule annettua täydeltä laidalta vain siksi, koska kuvittelen, että se oma mielipiteeni on se ainoa oikea. Uskon, että jos me kaikki pysähtyisimme ärsyttävässä tilanteessa vaikka minuutiksi, suurinta osaa ristiriidoista ja sanaharkoista ei tapahtuisi.

Arkikuva 2: kaksi kirjoittamaani juttua uusimmassa Fit-lehdessä.

Arkikuva 2: kaksi kirjoittamaani juttua uusimmassa Fit-lehdessä.

Ihminen on peili, sanotaan. Viime aikoina olen todella alkanut oivaltaa lauseen merkitystä. Ärsyttääkö meitä todella se toinen ihminen ja hänen tekemisensä, vai sittenkin oma väsymys, taloudellisen tilanteen epävarmuus, kova työpaine, oma terveydentila, mikä tahansa itseen liittyvä? Tai muistuttaako tämä ihminen meitä jostain omasta piirteestämme, josta emme itsessämme pidä? On ihan hyvä havahtua siihen, että joskus sitä voi tulla syytettyä toista, vaikka meidän itsemme olisi tehtävä toisin, ehkä jopa muututtava. Omaa kiukkua, stressiä tai pahaa oloa on niin helppo projisoida toiseen, eihän silloin edes tarvitse miettiä, mistä oma olo kumpuaa. Kun itse oivalsin sen, miten voimakkaasti esimerkiksi oma iloisuuteni ja hyväntuulisuuteni vaikuttavat yleisesti ja todella myönteisesti ilmapiiriin ja ihmisiin lähelläni, ei oikeastaan enää ole vaihtoehtoja toimia toisin kuin ilon kautta, koska sitä vain ei yksinkertaisesti halua palata vanhaan. Ja kun laskee viikkoja, että on ollut jo niin ja niin kauan hyvällä tuulella eikä ole herpannut edes niistä pienistä arjen ärsytyksistä, ei saavutusta halua millään tavalla pilata! Ei toki ole kiva tulla kotiin, jos vastassa on vaikka tiskivuori ja lapset ovat kännyköidensä pauloissa, kun olisivat voineet tiskatakin, mutta aina ei tarvitse avata suutaan, asian voi ottaa myöhemmin puheeksi ja mukavammalla äänensävyllä eikä joka pikku asiaan tarvitse takertua.

Arkikuva 3: Kirjoittamani juttu uusimmassa Voi Hyvin -lehdessä.

Arkikuva 3: Kirjoittamani juttu uusimmassa Voi Hyvin -lehdessä.

Hyvän energian ja ilon leviämistä ei voi estää, jos itse sitä viljelee. Hyvää energiaa ja iloa voi kanavoida vaivattomasti kanssaihmisiin, mutta ensin se on löydettävä omasta itsestään. Ja kun se sitten löytyy, aika harva ulkopuolinen pystyy laskemaan enää omia fiiliksiä, teki tyyppi sitten mitä tahansa.

Tällaista tänään, huomenna jotain muuta. Iloista sunnuntaita!