Tunteista ja anteeksiannosta

Edellinen postaukseni ihmissuhteista nostatti keskustelua, kiitos kommenteista. Muutama kertoi hankalasta tilanteestaan jonkun itseä epäoikeudenmukaisesti kohtelevan ihmisen kanssa. Meitä kun mahtuu tänne monenlaisia. Osa ei ehkä edes ymmärrä loukkaavaa käytöstään. Toinen taas ymmärtää, mutta ei osaa toimia toisin. Kolmas ei edes ehkä halua toimia muuten kuin totuttuun tapaansa.

Yhä tahdon painottaa sitä, että blogissani kirjoitan vain ajatuksista, joita itselläni herää eri asioihin liittyen. Kirjoitan asioista, joita itse kohtaan elämässäni. En kirjoita siksi, että neuvoisin ketään toimimaan tietyllä tapaa, vaan tahdon jakaa kokemuksiani ja kertoa minun mielikuvistani, ehkä samalla oivalluksia herättäen.

Jos toinen ihminen käyttäytyy v-mäisesti, oli tilanne mikä tahansa, pyrin itse ajattelemaan niin, että kyseisellä ihmisellä on varmasti todella paha olla itsensä kanssa. Huomaan sen itsestänikin. Jos esimerkiksi rähjään kotona, se johtuu lähes aina jostain omasta, negatiivisia fiiliksiä itsessäni aiheuttavasta jutusta. Deadlinet lähestyvät, hommat eivät suju kuten minä olen toivonut, olen nukkunut huonosti, olen väsynyt, olen stressaantunut. Nykyään sentään onneksi tiedostan sen, että rähjääminen johtuu siitä, että minua itseäni stressaa jokin asia. Joskus pystyn lopettamaan sen samantien, joskus se taas vaatii itseltäni selvää tilanteesta poistumista. Kun ottaa pienen aikalisän, tilanne ja myös sen mukana tuoma oma käytös alkavat usein näyttää naurettavalta.

Sain eilen käsiini Kimmo Takasen kirjan Tunne lukkosi (Wsoy 2011), joka vaikuttaa mainiolta opukselta. Terapeutti ja kouluttaja Takanen kirjoittaa esimerkiksi vihasta, että vihan tunteen taustalla on oma haavoittuvuutemme. Jos kaikki tarpeemme tyydyttyisivät, meillä ei olisi mitään syytä olla vihaisia. Jos emme kuitenkaan tiedosta tunteitamme, emme voi tiedostaa myöskään tarpeitamme. 

Daa. Kaiken alkuna onkin jälleen miettiä, mitä kirjoitin edellisessä postauksessanikin. Jotta ensinnäkin tiedämme, mitä haluamme, meidän tulee pysähtyä miettimään, miltä meistä tuntuu. Mitä jokin tunne tahtoo meille kertoa?

Itse olen vasta alkanut selailla Takasen kirjaa, jossa puhutaan paljon lapsuudesta, vanhemmuudesta ja parisuhteista. Kirjassa on myös erilaisia tehtäviä, joita voi tehdä päästäkseen eroon omista huonoista käyttäytymismalleistaan ja tunnelukoistaan. Lisää kirjaan pohjautuvasta teemasta voi lukea täältä.

Itse en allekirjoita kyllä sitä, että kaikki negatiiviset asiat tai luonteenpiirteet johtuisivat lapsuudesta tai nuoruudesta. Kyllähän ihmiset jatkuvasti imevät vaikutteita esimerkiksi parisuhteistaan, ystävyyssuhteistaan tai missä tahansa liikkuvatkin.

Vielä haluan poiketa siihen, kun eräs kommentoijista kertoi, että häntä ärsyttää tuttu ihminen, jonka kanssa joutuu olemaan tekemisissä. Ihminen aiheuttaa hänelle kiukun, katkeruuden ja ärsyyntymisen tunteita.

Ah, kuulosta niin tutulta, ikävä kyllä. Tunnistan itsenikin törmäävän yllä mainittuihin tunnetiloihin aina toisinaan, tiettyjen ihmisten kanssa. Usein nämä ihmiset ovat tuttuja, ja olen yrittänyt miettiä pääni puhki, mikä heissä ärsyttää. En usko, että tunne johtuu kateudesta, kuten ehkä joskus nuorempana, sillä koen nykyään useimmiten eläväni itselleni täydellisen sopivaa elämää. Tällaisten tutumpien ihmisten kanssa peiliajattelu on vaikeampi toteuttaa. Syy kuitenkin lienee joku enemmänkin itsessä ärsyttävä asia kuin siinä toisessa.

Itseäni on ihmissuhteissa ja niiden ongelmissa auttanut suuresti kaksi asiaa. Tilanteen hyväksyminen ja anteeksi antaminen (jos toinen on ”oikeasti” tehnyt väärin). Olen ollut tilanteessa, jossa olen kuvitellut, että en ikinä voisi antaa anteeksi. Lopulta ymmärsin, että minun oli pakko antaa anteeksi, ei sen toisen, vaan itseni takia. Se ei ollut helppoa eikä tapahtunut niin, että olisin vain päättänyt antaa anteeksi. Työstin asiaa pitkään ja lopulta vain tunsin, että olen valmis. Anteeksiannosta kertominen sille toiselle henkilölle oli kuin piste iin päälle. Sen jälkeen olen ollut täysin rauhassa asian kanssa. Aina kertominen ei ole mahdollista, mutta itse koin sen myönteisenä.

Ajattelen niin, että anteeksiannolla on iso rooli eheytymisessä (ja aijettäsentään inhoan tuota sanaa eheytyä, melkein yhtä ihon kananlihalle nostattava kuin sana voimaannuttava!) Jos ajattelee, että ei voi antaa toiselle anteeksi, aivot ovat sisäistäneet kyseisen kaavan. Mutta kuka siinä häviää: itse rypee huonossa olossa ja kostaa tällä tavoin itselleen loukkaajan sijaan.

Ja se on hyvä muistaa, että vaikka toinen ei osoittaisi katumuksen merkkejä, hänelle voi silti antaa anteeksi. Vain siten voi antaa hänen olla ja edetä itse omassa elämässä.

Ja näin! Ensi kerralla sitten jotain kevyempää. Valoa tiistaihin!

Empiirinen tutkimustieto: toimii.