Uskallatko lakata häpeämästä?

Uskallatko lakata häpeämästä? Oletko koskaan miettinyt, mitä ja miksi häpeät?

Itse olen hävennyt sitä, ettei minulla ole akateemista koulutusta. Vieläkin aika ajoin päässäni kaikuvat erään konkaritoimittajan sanat, kun hän 13 vuotta sitten teki kaikille selväksi, että olin huonompi kuin hän, ”varmaankin kesäharjoittelija”. Olen hävennyt sitä, että olen tullut äidiksi 19-vuotiaana. Kuinka usein näiden vuosien aikana olen kuullut sen, että ”no sinähän olet nuorena aloittanut”. (vastaus: satoja). Olen hävennyt edellistä pitkää ja hankalaa parisuhdettani ja sitä, että kestin sitä niin kauan. Olen hävennyt sitä, että perhe hajosi, ja jossain vaiheessa häpesin sitä, ettei perhe hajonnut aiemmin.Olen hävennyt sinisilmäisyyttäni ja sitä, että aina vain olen halunnut uskoa ja luottaa toisiin ihmisiin. Olen hävennyt uusperhetermiä, ja sen tuomaa fiilistä siitä, että on epäonnistunut. Kun ”on epäonnistunut jo kerran, niin sitähän voi epäonnistua uudelleen”. Olen hävennyt ylipainoani, mutta olen hävennyt sitäkin, kun olin toisessa ääripäässä, liian laiha. Olen hävennyt sitä, että olen ollut jännittäjä. Olen hävennyt rahaongelmia ja köyhyyttä. Olen hävennyt sitä, että jäin, olen hävennyt sitä, että lähdin.

Mikä häpeän taustalla on?

En tiedä, miksi me välillä häpeämme niin valtavasti. Ehkä siksi, että haluamme näyttää toisten silmissä täydellisiltä. Siksi, että emme ehkä ole edes itsellemme pystyneet myöntämään omia puutteitamme, keskeneräisyyttämme, epätäydellisyyttämme, rosojamme ja arpiamme. Ehkä se häpeättömyyden tavoittelu on joskus sitä, että haluaisimme olla muunlaisia ja haluaisimme eri kokemuksia kuin mitä elämä on meille antanut. Ehkä se on jotain, jolla haluamme ennen kaikkea miellyttää itseämme. Meillä saattaa olla itsestämme mielikuva, jollainen haluaisimme olla. Ja jos emme jaksa ponnistella sinne asti ja emme olekaan täydellisiä, meitä hävettää jälleen.

Kun helpompi olisi vain myöntää, että tällaisia olemme, me kaikki. Meissä jokaisessa on virheemme ja vahvuutemme, paremmat piirteemme ja ne, joista emme itsekään niin välitä. Kaikilla meillä on selkäreppumme joissa kannamme meille tapahtuneita asioita, niin hyviä kun huonoja. Sen sijaan, että toivoisi, että osaa niistä ei olisi koskaan tapahtunut, voisi toivoa lempeyttä ja hyväksyntää, ennen kaikkea itseltään. Kieltämisen sijaan kannattaisi toivoa ja etsiä työkaluja, joilla matkustaa eteenpäin vähän ehjempänä, vaikka silloinkin kaukana täydellisestä.

Oma häpeäni on johtunut usein omista itselleni asettamista tasoista, mikä on minun mielestäni itselleni riittävää. Välillä se on johtunut muiden toiveista. Useimmiten se on johtunut siitä, mitä olen ajatellut, että muut ajattelevat. Olen joskus kuvitellut, että jos onnistun tässä, minusta pidetään ja minut hyväksytään. Olen ajatuksissani laittanut sanoja toisten suuhun ja leikkinyt toisinaan jotain, mitä en ehkä olekaan.

Olisiko sittenkin helpompaa olla oma itsensä ja hyväksyä se, millainen on.

Häpeä johtuu myös siitä, miten kuulemme muiden harmittomiakin sanoja. Asia, joka on sanottu hyväntahtoiseksi, saa omassa päässä helposti erilaisen äänensävyn. Ja kuinka paljon energiaa kuluu siihen, että pohtii, mitähän tuokin tuolla tarkoitti. Mitä väliä silläkään lopulta on?

Älä häpeä toisen häpeää

Olen hävennyt asioita, jotka vasta jälkeenpäin olen tajunnut olevan toisten ihmisten sokeita kohtia, asioita, joita he häpeävät itsessään, tunteita, joita he ovat siirtäneet muihin, koska eivät halua tunnustaa itselleen omaa rikkinäisyyttään.  Helppoa on myös ottaa toisen häpeä itselleen. Jos toinen loukkaa, sitä itse saattaa nolostua. Vaikka samalla tietää, ettei toisen tunteita kannata imeä itseensä, ei niistä voi ottaa vastuuta. Toisen häpeää ei tarvitse meidän kantaa.

Helppoa on hävetä asioita, jotka ovat tapahtuneet, ja joita ei koskaan tapahtunut. Lopulta usein tuo ahdistava tunne lähteen omasta halusta kontrolloida ja niistä itse itselleen luomistamme rimoista.

Useimmiten näen nykyään kirkkaasti sen, miten turhaa häpeäminen on, vaikka joskus sen piikki iskee minuunkin. Ymmärrän, että kaikilla on asioita, joiden he toivoisivat menneen toisin. Se, että myöntää itselleen, että on vain ihminen, on auttanut minua suuresti. Kun häpeä oli vielä joitain vuosia sitten enemmän pinnalla ajatuksissani ja arjessani, istutin tuon ikävän tunteen joskus eteeni kuvittelemaan tuoliin ja kysyin siltä, mitä sinä minusta haluat. Tarvitsenko sinua vielä, mitä haluat minulle kertoa, milloin tulit elämääni ensimmäisen kerran.

Olisiko tämä se päivä, kun vain täydesti hyväksymme itsemme sellaisina kuin olemme? Kun pyrimme rakastamaan itseämme kaikista virheistä huolimatta. Kun olemme rohkeita. Kun keskitymme itseemme ja hyvinvointiimme. Koska olemme täyteläisen elämän arvoisia.

Ihanaa perjantaita sinulle!

14 comments

  1. Hei, olet ”riittävän” hyvä ja sinänsä täydellinen. Kaikki kuulostaa oikein hyvältä <3
    Ihanaa kevättä ja kaikkea mahdollista hyvää Sinulle elämääsi. Kiitos kirjoituksestasi. Kuvasi ovat myös kivoja, levollisia, paljon luonnollisia värisävyjä niissä, joihin ei koskaan ikinä kyllästy. t. yksi teini-ikäisten äiti, 52 v.

    1. Kiitos Tee kommentistasi ja siitä, että jätit jäljen! Kiitos kauniista sanoistasi ja ihanaa eloa teini-ikäisten kanssa!

  2. On yksi asia, minkä osaat ilman sitä akateemista tutkintoakin. Sinulla on Jenny kirjoittamisen lahja ja taito, mistä voit olla todella ylpeä! Kirjoitit taas niin osuvasti, kyllä kolahti ties monennenko kerran…
    Ollaan me vaan sellaisia kuin olemme, ollaan me sitten pitkiä tai paksuja, läskiä tai laihoja…onko väliä!

    Ihanaa perjantaita♡

    1. Kiitos Kirsi kommentista ja ihanasta muistutuksesta! Totta, en ole vain ajatellut asiaa viime aikoina, kun kirjoittaminen esimerkiksi päivätöissä on jäänyt todella olemattomiin. Ihanasti muistutit, että saan ja voin siitä olla ylpeä <3
      Tällaisia me ollaan, muututaan jos koetaan tarvetta, mutta siinäkin olet oikeassa, ei väliä.
      Ihanaa sunnuntaita! Helsingissä lumi peittää maan.... ja lisää tulee!

  3. Ihanan voimaannuttava teksti Jenny <3 Häpeä tuntuu olevan jotain, mitä moni meistä kantaa mukanaan, mutta harva uskaltaa myöntää ja kohdata. Ja ehkä siksi, kuten fiksusti huomautit, joku saattaa projisoida tunteen itsensä ulkopuolelle, jos tunne on sietämätön hyväksyä osaksi itseä. Pahimmillaan taas toisessa ääripäässä sitä saattaa hukuttaa ittensä häpeään ja alkaa jopa hävetä häpeän tunnetta… Mutta ehkä paras lääke onkin juuri rehellisyys itseä ja omia tunteita kohtaan, armollisuus ja hyväksyntä :)

    Oon kuunnellut Ted Talkeista Brene Brownin puheita häpeästä ja haavoittuvaisuudesta, hän on tutkinut nimenomaan ko. teemaa – ne on ihan mielettömän hyviä pätkiä, jos yhtään kiinnostaa ja on aikaa :)

    1. Kiitos Petra kommentistasi! Olen lukenut yhden Brene Brownin kirjan, voisin muuten lukaista sen uudestaan. Kiitos vinkistä, kaivelen nuo Ted Talkit esiin ihan lähiaikoina!
      Olen huomannut, että rehellisyys itseä ja omia tunteita kohtaan toimii monessa. Toivottavasti se toimii tässäkin! Hyvähän se on jo, että pysähtyy fiilistelemään, mitä tuntee.
      Toivotan sulle ihanaa päivää ja leppoisaa oloa!

  4. Hyviä ajatuksia! Luin pari päivää sitten tämän kirjoituksen samaisesta aiheesta ja laitan linkin tähän jos muutkin haluavat lukea❤️

    http://luxonia.com/viestit/131-maria-chambers/6271-1442017-taeydellinen-elaemae

    1. Kiitos paljon Ulla kommentista ja linkistä! Tutustun siihen! Aurinkoa päivääsi <3

  5. Sama juttu, sillä tuossa oli myös niitä oman häpeäni aiheita. Ja hassua, että miten voikaan ihminen hävetä myös synnynnäisesti rikkonaista kroppaansa, mutta näin se vaan valitettavasti on. Töitä on pitänyt tehdä itsensä hyväksymisen eteen, ja niitä töitä on vieä paljon edesspäin.
    Tsemppiä. ♥

    1. Kiitos Tiina kommentistasi ja siitä, että jätit jäljen! Tällaisia me ihmiset olemme, tuskin koskaan täysin valmiita, vaan aina vähän keskeneräisiä. Uskon kuitenkin, että just, kuten kirjoitit, asioiden työstäminen on tärkeää ja vie koko ajan eteenpäin!
      Mukavaa oloa sulle! Ihania kuvia sun blogissa, palaan uudestaan ajan kanssa lukemaan <3

  6. Luulen, että me naiset kärsimme häpeästä enemmän kuin miehet. Naiset on kasvatettu miettimään kaikesta Mitä nuo naapurit tai sukulaisetkin tästä ajattelevat -tyylillä. Ainakin minä olen satoja kertoja kuullut oman äitini suusta tuon litanian nuorempana. Kaikki pitäisi hoitaa vain mahdollisimman normaalisti, ettei kukaan kiinnittäisi mihinkään mitään huomiota. Olen yrittänyt päästä tuollaisesta ajattelusta eroon, mutta silti häpeän välillä sitä, että loppuunpalamistani, masennustani, ylipainoani ja työttömyyttäni. Voi kunpa turhasta häpeämisestä pääsisikin eroon. Yritetään ponnistella noista ajatuksista eroon.
    Mukavaa perjantaita sinullekin!

    1. Kiitos Tweety Blue kommentistasi! Unohdin listaltani loppuunpalamisen! Paljon meille ihmisille tapahtuu ja turhaan me tapahtuneita hävetään. Mutta jotenkin näitä asioita on vain nostettava framille ja niistä on uskallettava puhua ja kirjoittaa, sekin luo monelle jo tunnetta, että ei me olla täällä yksin.
      Kuten Petra kommenteissa kirjoitti, rehellisyys itseä ja tunteitaan kohtaan lienee jo lääkettä. Niin se munkin mielestäni on. Meidän pitää vain uskaltaa tunnustella sitä, mitä me tunnetaan. Silloin ollaan aina onnellisempia kuin silloin, kun vain porskutetaan eteenpäin ja kielletään asioita ja tyydytään.
      Ihanaa sunnuntaita sulle! Voi hyvin <3

  7. Tämä oli niin mun elämää. Miten voikaan olla niin samanlaisia ajatuksia? Ja miten siitä pääsisi pois. On niin raskas tapa elää 😑

    1. Kiitos Mimmu kommentistasi! Uskon, että homman tiedostaminen on ensimmäinen askel! Sitten voi alkaa miettiä, mitä asialle kannattaa tai voi tehdä. Oikeastihan tuo häpeä ei ole totta ollenkaan, se on vain meidän päissä ja mielissä.
      Palaa siihen hetkeen, kun viimeksi olit tosi rohkea! Mitä silloin tapahtui, miten se näkyi sinussa? Ehkä tuon rohkeuden olla oma itsensä kautta noista häpeälasteista pääsemme luopumaan. Olemme niin paljon enemmän arvoisia, me kaikki.
      Ihanaa päivää sinulle!
      Muille vastailen asap, kiitos jokaiselle kommenteista.

Comments are closed.