Yhtenä hetkenä sitä on, ja toisena ei enää

Viime päivinä olen ollut kiitollinen “pelkästään” siitä, että saan hengittää. Tämä ajatus tuotiin eteeni kuin tarjottimella. Yhtenä hetkenä sitä on, ja toisena ei enää.

Vastaisku ankeudelle

Loppuviikosta haastattelin nimittäin syöksylaskijaa, jonka taustoja selvitellessäni törmäsin netissä otsikkoon heinäkuussa lumivyöryn alle menehtyneestä vapaalaskijasta. Kun sitten klikkasin uutisen auki, järkytyin, sillä kyseessä oli Matilda Rapaport, jota haastattelin Helsingissä toissa syksynä.  Urheilukaupassa viettämäni tunti Matildan kanssa jäi mieleen siksikin, että tein tuolloin ensimmäisen ruotsinkielisen pitkän haastatteluni. Aina sitä ennen olin vaihtanut kielen ruotsalaisten kanssa viime tipassa englanniksi.

Sitten googlasin lisää ja luin Matildan miehen syöksylaskija Mattias Harginin blogista hänen När allt man älskat bara slits ifrån dig -kirjoituksensa. Huh. Oli pakko skrollata katsomaan Instagram-kuvaani minusta ja Matildasta. Hienoa, että sellainen otettiin. Mutta koskettaa toki aina erityisesti, kun nuori ihminen lähtee ja vielä tapaturmaisesti.

Mutta sellaista elämä on. Leijailemme täällä höyhenen lailla.

Kun arki on kiireistä ja myös mutkia täynnä, ei aina muista olla kiitollinen siitä, että saa olla olemassa, mahdollisesti jopa terveenä tai muuten elämänsä kunnossa.

Vastaisku ankeudelle

Niin kauan kun hengitän, on toivoa

Hiljattain lueskelin aikakauslehtiin kirjoittamiani juttuja inspiraatiota etsiessäni. Törmäsin artikkeliin, jonka olin kirjoittanut perheellisestä, alle nelikymppisestä naisesta. Hän oli parantumattomasti sairas ja kunto heikentyi. Silti hänen asenteensa oli valoisa. Hän muun muassa sanoi, että sairauden hyväksymisen jälkeen hän oli alkanut ajatella miksi minä -hokeman sijaan, että no, miksi en minä.

Jutun otsikoksi nousi haastateltavan oma lausuma Niin kauan kun hengitän, on toivoa. Se oli upeasti sanottu. Olen monesti toivonut, että pystyisinpä muistamaan tuon lauseen edes useimmiten. Kykenisinpä arvostamaan elämää yhtä paljon kaiken aikaa. Paikoin nykyään pystynkin ja on kausia, jolloin tunnun pakahtuvan onnellisuudesta vain siksi, että saan olla osa tätä upeaa maailmankaikkeutta. Mutta on myös hetkiä, jolloin kerta toisensa jälkeen sorrun surkuttelemaan mitättömiä pikku asioita ja menettämään toisinaan hermoni – ja miten typeristä syistä.

Elämän rajallisuus tuntuu joskus kaukaiselta. Usein tietoisuus siitä, että jonain päivänä kaikki on ohi, nousee ajatuksiin vasta silloin, kun on vaarassa menettää jotain.

Vastaisku ankeudelle

Ei hukuta arkeen, eihän!

Äh. Onpa tylsää, että sitä voi vain hukkua arkeen, vaikka jokainen päivä on hieno mahdollisuus arvostaa kaikkea sitä, mikä on. Muistan, kun kuopukseni valvoi pari ensimmäistä vuottaan ja herätti öisin tsiljoona kertaa. Silloin sitä ei todellakaan tullut herättyä aamulla kiitollisena miettien, että onpa hienoa olla elossa!

Ensimmäinen ajatus itsellänikin oli monesti pahimpina valvottuina öinä, että ei perhana, nytkö jo pitää herätä. Ei v*ttus**tana en kyllä yhtään jaksais, saisinko yhden menolipun maailman ääriin ja siis hei, kuulit kai, että pelkän menolipun? 

Noista ajoista on onneksi tultu harppauksittain eteenpäin, mutta silti asioita, kuten sitä aamulla heräämistä, ei saisi sitäkään pitää itsestäänselvyytenä. Ehkä sitä pitää tiettyjä asioita niin normaaleina hommeleina, ettei ymmärrä arvostaa niitä niin paljon kuin niille arvoa kuuluisi. Ei muka tarvitse, kun ne ovat niin joka päiväisiä juttuja. Buu.

Vastaisku ankeudelle

Me opimme kaiken aikaa

Pikku hiljaa olen kuitenkin oppinut olemaan kiitollinen usein monta kertaa päivässä jopa. Jos vertaa vaikka viiden vuoden takaiseen, niin olen ottanut jättiharppauksen. Ja jos vertaa vuoden takaiseen, niin siitäkin olen tullut eteenpäin.

Se kaikki on tullut oivaltamisen kautta, ei itsestään. Olen oppinut myös paljon siitä, ettei jokaisen pikku vastoinkäymisen eli asian, joka menee eri tavalla kuin minäminäminä olisin tahtonut, ei tarvitse antaa lannistaa itseä. Että voi ja saa olla tyytyväinen ihan tässä ja nyt. Ja olisi suotavaakin, jos asiat ovat edes suhteellisen mallillaan. Elämä on tyyntä, elämä on myrskyä. Silti useimmista hetkistä voi kiittää.

Ja toki, tietenkin elämä voisi olla niin sanotusti parempaa. Aina voisi olla enemmän rahaa. Aina voisi olla hoikempi. Aina voisi olla iloisempi. Aina voisi olla isompi koti, hienompi auto, merkkilaukku ja täydellinen perhe.  Aina voisi olla sitä, tätä ja tuota. Mutta tuolle tielle jos lähtee, ei ole koskaan tyytyväinen, saavuttaa sitten mitä tahansa.

Aika usein asiat, joiden annamme pilata päivämme, ovat mitäänsanomattomia pikku asioita. Sellaisia, jotka voisi ohittaa kevyellä hymähdyksellä. Sitä kohauttaa vain olkiaan ja toteaa, että nyt on näin, kuten minä viime perjantaina. 

Ja vaikka kyse sitten olisi isommasta ärsyyntymisestä, senkin voisi käydä kerran kunnolla läpi ja sitten vain päästää irti, lakata jauhamasta. Näyttää vastoinkäymiselle, että on sitä vahvempi ja mennä eteenpäin.

Mutta tänään sinä päätät ja valitset

Olisiko tänään siis se maanantai, kun emme välitä, vaikka joudumme istumaan Kehä ykkösen ruuhkassa? Se päivä, kun emme hermostu ruokakaupan pitkää kassajonoa? Se päivä, jolloin osaamme laittaa asiat suhteellisuusjärjestykseen? Se päivä, kun emme valita vain valittamisen ilosta? Se päivä, kun emme toteaisi, että äh, tää on niin maanantai, vaan sanomme, että ihanaa, maanantai!!

Olisipa ihan mahtavaa, että ilman todella vaikeita kokemuksia oppisimme heräämään kiitollisena joka ikinen aamu ja huudahtaisimme ensimmäisenä, että onpa ihanaa tämä elämä, suruineen ja iloineen. Että niin kauan kun hengitän, on toivoa.

Harjoitukset siis jatkuvat, onneksi kohtuullisen hyvällä menestyksellä. Yhtenä hetkenä sitä on, ja toisena ei enää. Suurimmalla vatutuksen hetkellä kannattaa muistaa se, ja ymmärtää, mikä on sillä hetkellä tärkeintä.

Leppoisaa alkuviikkoa!

Lue myös:

Itsestäänselvyyksiä ei ole

Katso ympärillesi ja näe se kaikki

Vastaisku ankeudelle