Kuukausi: kesäkuu 2018

Alleen litistävät tunteet – niilläkin on viesti

Alleen litistävät tunteet – niilläkin on viesti

Tämän vuoden talvena ja keväänä olen aika ajoin luisunut sinne jonnekin vellomisen, apatian, surun ja ahdistuksen puolelle. Alleen litistävät tunteet – niilläkin on viesti! En ole jaksanut olla koko ajan niin vahva, kuin olen kuvitellut olevani. Tosin tämä ei todellakaan ole ollut mitään verrattuna 10 vuoden 

Se tunne, kun ymmärtää, että kannattaa elää eikä vain hengittää

Se tunne, kun ymmärtää, että kannattaa elää eikä vain hengittää. Se tunne… kun saa istua laiturilla ja tuijottaa merta. kun pystyy juoksemaan omin jaloin. kun kevään sairastelujen jälkeen huomaa, että kunto alkaa olla taas lähempänä aiempaa. kun saa olla, eikä tarvitse tehdä mitään. kun saa syödä kalakeittoa ja 

Miksi omiin mahdollisuuksiin uskominen on joskus niin vaikeaa?

Miksi omiin mahdollisuuksiin uskominen on joskus niin vaikeaa?

Miksi omiin mahdollisuuksiin uskominen on joskus niin vaikeaa? Miksi on helpompaa uskoa, että kuka tahansa muu ihminen kyllä pystyy, mutta en minä. Tätä asiaa olen taas joutunut pyörittelemään päässäni. Taas. Miten voi olla niin vaikea uskoa itseensä? Somessa varsinkin monien elämä näyttää niin täydelliseltä, vaikka toki sen tietää, että kaikilla on hetkensä: ne musertavat, jolloin ei saa henkeä, ne iloiset, jotka naurattavat, ne surulliset, jotka on itkettävä pois kuin ne mukavatkin, jotka jättävät myönteisiä jälkiä.

Arki on ollut niin täyteläistä ja runsasta, että en ole yksinkertaisesti jaksanut kirjoittaa blogia. Päivätöissäni laitoin viikon sisään neljä tietokirjaa painoon ja se oli aikamoinen loppuhuipennus monen kuukauden rutistuksen jälkeen. Täällä kuitenkin ollaan ja tehdään taas vahvasti blogin kanssa comebackia, mielessäni pyörii ihan hurjasti kaikenlaista sanottavaa, joka haluaa selkeästi ulos pääkopastani. Ja kirjoittaminenhan on itselleni ollut aina se paras tapa käsitellä asioita, joten ei muuta kuin mustaa valkoiselle ja asiaa eetteriin. Juhannus tuli huilittua ja pakko sanoa, että tarpeeseen tuli taas olla vain tekemättä mitään isompia: Vähän jumppaa ja chillailua laiturilla, ruokaa ja saunaa ja aikaisin nukkumaan, siitä on oma juhannus tehty.

Aamulla mietin sellaista, miten vaikea ihmisen on käsittää, että mikä tahansa on itsellekin mahdollista, itseasiassa niin hyvässä kuin huonossakin. Yhtälailla kuin voimme onnistua missä tahansa, emme toisaalta ole voittamattomia tai haavoittumattomia. Sitä helposti ja niin turhan usein ajattelee, että vaikka mitä maailmassa tapahtuu, asiat eivät jotenkin joko koske itseä tai sitten vain ole itselle mahdollisia. Useimmiten kai näin on silloin, kun ajattelee hyviä asioita, oli sitten kyse vaikka opiskelusta, työpaikasta, uudesta autosta, uudesta kodista, omasta kunnosta tai vaikka jostain luonteenpiirteestä tai taidosta, jota haluaisi kehittää. Sen sijaan, että uskoisi itseensä, on niin paljon helpompi olla uskomatta itseensä, mutta samalla ajatella, että kuka tahansa muu ihminen maailmassa voisi sen jonkun, mikä se sitten olikaan, saavuttaa, mutta ei me itse. Aargh. Olen tätä teemaa työstänyt elämässäni jo vaikka kuinka pitkään ja yhä edelleen säännöllisin väliajoin huomaan, etten vieläkään täysin usko itseeni kaikessa ja usein ajattelen, että no joo, kyllä noi muut, mutten minä. Että mitä minä edes kuvittelen. Parempi olla tekemättä, kun ei se kuitenkaan onnistu. Se, että ei edes viitsi yrittää, koska ei usko mahdollisuuksiinsa, on kyllä ihan pahinta bullshittiä, mitä itselleen voi tarjota.

Miksi omiin mahdollisuuksiin uskominen on joskus niin vaikeaa?

Toki se ei ole tavatonta, kun miettii vaikka omaa tilannettani eräässä aiemmassa parisuhteessa silloin joskus ajat sitten. Kun vuosikausia kuulee ja ennen kaikken kuuntelee, ettei itsestä ole oikein mihinkään tai on koko ajan jotenkin vääränlainen, muuttuu se helposti uskomukseksi, joka alkaa toistaa itseään. Sitten sitä yrittää parhaansa ja aina epäonnistuu, teki niin tai näin. No, sellaiseen turtuu ja sitten mielellään lakkaa tekemästä ja yrittämästä, koska ei koskaan täytä toisen vaatimuksia, jotka ovat mahdottomia ja aina muuttuvia. Silti olen jo kauan kuvitellut päässeeni eroon noiden vuosien aiheuttamista negatiivisista vaikutuksista, mutta aika ajoin ne vain pulpahtelevat pintaan ja yhä näemmä vaativat työstämistä vai ehkä sittenkin vain hyväksyntää? En voisi koskaan enää kuvitella olevani tuollaisessa parisuhteessa, enkä vieläkään voi oikein käsittää, että olin sellaisessa aikanaan niin kauan, mutta sellaisiahan me ihmiset ollaan, helposti totutaan kaikkeen ja aletaan pitää sellaistakin tavallisena ja normaalina, mikä ei ole tavallista tai normaalia, vaan jonkun toisen oman pahan olon purkamista toiseen ihmiseen ilman, että kumpikaan oikein käsittää ja ymmärtää tilannetta.

Sitä halusin tulla sanomaan niin itselleni kuin muillekin, että kaikki on mahdollista. Aina kannattaa ainakin yrittää, jos jokin asia houkuttelee tai jotain haluaa saavuttaa, oli kyse mistä tahansa. Epäonnistuminenkaan ei ole uhka, vaan se on mahdollisuus, jollaisista ainakin itse olen oppinut elämässäni kaikista eniten. Jos aina vain onnistuisi ja tuosta noin vain helposti, tuskin se edes tuntuisi niin hyvältä kuin sitten jokin toinen asia, jonka eteen on tehnyt töitä ja jota on todella halunnut. Ehkä se salaisuus onkin vain se, että lakkaa pelkäämästä ja miettimästä, mitä ei voi saavuttaa, ja sen sijaan alkaa taas jälleen kerran uskoa ennen kaikkea itseensä ja siihen, mitä voi saavuttaa.

Ihanaa pyhäpäivää! Kukkia sinulle!

Jenny

 

Joutilaisuus palkitsee, kun vain uskaltaa olla jouten

Joutilaisuus palkitsee, kun vain uskaltaa olla jouten

Joutilaisuus palkitsee, kun vain uskaltaa olla jouten. Mutta kun on kaikki ne tekemättömät työt. Jääkaappi, joka pitäisi pestä. Auto, joka pitäisi viedä vuosihuoltoon. Kirjahylly, joka pitäisi järjestellä. Punkkirokotus, joka pitäisi ottaa. Lapsi, joka pitäisi viedä suuhygienistille. Vaatekaapit, jotka pitäisi siivota ja järjestää. Villamatto, joka pitäisi 

Haave toteutui: jänikseksi Paavo Nurmen kympille + 2 x paikka-arvonta kisaan

Haave toteutui: jänikseksi Paavo Nurmen kympille + 2 x paikka-arvonta kisaan

Yksi juoksuun liittyvä haave toteutui, sillä minut on valittu Suunto Pacemaker Ambassadoriksi Paavo Nurmi Marathonin 10 kilometrin kisaan! Ja tähän iso jee! Jänikset Paavon eri matkoille hoitaa Vauhtisammakko, joiden porukassa minulla on ilo treenata muutenkin. Jänikseksi pääsy on ollut yksi suuri unelmani ja tavoitteeni, ja jänistely tai ehkä 

Uuteen nousuun arjessa – tekemättömyydestä ei auta tinkiä

Uuteen nousuun arjessa – tekemättömyydestä ei auta tinkiä

Uuteen nousuun arjessa – tekemättömyydestä ei auta tinkiä. Kevään viikkojen kevyt stressaaminen ja hektinen tekeminen kulminoituvat pari päivää sitten siihen, että olin ihan pirhanan huonolla tuulella. Vaikka aamu oli käynnistynyt hyvin, niin päivällä tuli fiilis, että aaargh, nyt tuli mitta täyteen, nyt mie romahan. Istuin koneella töissä ja teki mieli itkeä. Kaikki pyöri päässä: mennyt, nykyhetki ja tuleva. Kun lähdin hakemaan lounasta, hihittelin pomolleni, että saatanpa palata, tai sitten en. Kun työpäivän jälkeen pääsin kotiin, en todellakaan ollut mitään ihaninta seuraa. Perhe ehdottikin, että mitäpä jos menisit juoksulenkille, saattaisipa jeesata. Kevyen lämmittelyn jälkeen meninkin juoksemaan mäkivetoja, niin  kovaa kuin jaloista vain irtosi. Huh. Puolen tunnin treenin jälkeen fiilis oli jo ihan eri ja seuraavana aamuna heräsi uusi ihminen.

No mitä tuosta päivästä opin? Ainakin sen, millainen en halua olla. En halua olla sellainen valittava ämmä kuin olin tuona päivänä ja huonoon hyvän sijaan keskittyvä. Toiseksi tajusin sen, että kaikki nuo tunteet oli pakko päästää ulos itsestäni. Olin melko pitkään jo niissä vellonut, vaikka tiesin, että kaikki järjestyykin. Onneksi en purkanut huonoa oloani kehenkään ihmiseen, vaan juoksemiseen. Ihan oikeasti tuntui siltä, että kevään aikana kerryttämäni stressikuona oli ajautunut räjähdyspisteeseen. Myös asian myöntäminen itselleni auttoi. Päätin myös, että oli mitä oli, nyt on näin. Tuokin päätös oli helpottava tehdä.

Juhuu, täältä tullaan. Pakko on välillä vain kerätä voimia!
Minulla on monta lempparikuvaajaa, ja yksi niistä on Hanne Manelius, jonka kanssa saan tehdä tammikuussa ilmestyvää kirjaani.

Tekemistä on nimittäin riittänyt päivätöissä, minulla on ehkä nyt koko vuoden kiireisin ajanjakso siellä menossa. Lisäksi takana oli Tukholman hellemaraton, joka väsytti vielä sen jälkeisellä viikolla. Lisäksi kävin vetämässä yhden painonhallintaluennon, josta sain tosi hyvää palautetta. (Seuraavan järjestän näillä näkymin elokuussa.) Oli työpaikan kesäjuhla Suomenlinnassa. Viikon sisään olin kaksissa kuvauksissa, ja ne käyvät oikeasti ihan työstä, vaikka hauskaa puuhaa ovatkin. Viime viikolla kuvasimme otoksia Hanne Maneliuksen kanssa tammikuussa 2019 ilmestyvään hyvinvointiaiheiseen kirjaani. Tällä viikolla taas kuvasimme yhtä proggista, jota puuhailemme yhdessä Marjaana Lehtisen ja Tuukka Pursiaisen kanssa ja jonka julkistamme loppukesästä.

Tuntui, ettei tyhjää aikaa ole juuri ollut (no uuuullatuuuus), joten aloin järjestää sitä. Jouduin perumaan kivojakin menoja, mutta tässä sumassa oli pakko. Ja koska tuntui, etten ehdi juoksemaan muuten ollenkaan, niin aloin juosta työmatkoja enemmän kuin normaalisti. On muuten aika hassua, että juoksemalla kuljen matkan samassa ajassa kuin julkisilla. Tällä viikolla olen juossut keskiviikkona töihin ja tänään meno-paluu. Huomenna kipitetään taas.

Kotona olen tehnyt vain pakolliset enkä ole siivonnut fanaattisesti. Kestän huonosti epäjärjestystä, mutta nyt olen tinkinyt siitä, mistä on mahdollista tinkiä. Pikkuhiljaa alan laskeutua lomaan, ja tiedän, ettei se ole hyvä, että painaa sinne asti täysillä ja sitten totaalisesti irrottaa. Usein sellaisen lopputuloksena on itselläni ollut sairastuminen.

Tämän viikon kuvausten lookki oli mieleinen! Asu saatu Biancaneveltä ja lookki Salon Bella Pelosta, joka sijaitsee Kauppakeskus Kaaressa.
Mahtavan hauskat kuvaukset: kuvassa myös meidät stailannut Maija Kaunisto ja valokuvaaja Aki Havukainen.

Menen aikaisin nukkumaan. Viimeistään 21.30 kutsuu nukkumatti. Olen alkanut meditoida eli istua itseni kanssa tekemättä mitään 5-15 minuutin pätkiä. Olen maannut sohvalla ja lukenut kirjaa. Olen ollut vähemmän kännykällä, vaikka rakastan somea. Olen katsonut ulos ikkunasta. Olen tuijotellut seitsemänvuotiaani pieniä, peiton alta pilkistäviä varpaita. Olen hengannut perheeni kanssa, se on ihan parasta palautumista. Olen höpötellyt niitä näitä ventovieraidenkin kanssa ja tehnyt ystävällisiä tekoja. Syönyt hyvin ja säännöllisesti. Venytellyt, rullaillut ja vain maannut lattialla ja tuijottanut kattoa.

Tuon alkuviikon nyt mie romahan -päivän jälkeen tuntuu taas hyvältä. Ehkä ihminen tarvitsee tuollaista huippua ja siitä seuraavaa puhdistumista? Olen ihminen, joka rakastaa tekemistä, mutta kaikkea ei voi vain ehtiä tehdä kerralla ja samaan aikaan. Kun avaa uusia ovia, joitain pitää myös sulkea. Tämä on itselläni se suurin opin paikka, ja rehellisesti sanottuna en tiedä, opinko sitä koskaan.

Mutta: olen kiitollinen työstä, kaikista kivoista asioista ja myös näistä huonommista kokemuksista tällä viikolla. Sitäpaitsi hyviä asioita tapahtuu enemmän kuin huonoja! Tällä viikolla olen kuullut jo kaksi hyvää uutista. Toinen niistä saattaa muuttaa elämäni tai ainakin elämääni, mutta se selviää vasta joskus ensi vuoden puolella. Toinen taas liittyy juoksemiseen, mutta siitä lisää loppuviikosta!

Pidä huoli itsestäsi! Tehdään kaikkea, mikä kutsuu, mutta ei ihan yhtä aikaa! Ja erityisesti muistetaan olla myös tekemättä!

Jenny

Viisi kysymystä viikon alkuun

Viisi kysymystä viikon alkuun

Onko se, mitä teen 24/7, tärkeää? Se on kysymys, joka näinä ruuhkaisina vuosina, kuukausina ja viikkoina, kun maailma on saatava valmiiksi ennen kesälomia, väistämättä puskee mieleen eikä jätä rauhaan. Sanoisin, että vastaus on vielä matkalla, jos kysymys toistuu pääkopassa harva se päivä. Sanoisin myös sen, että jos kysymyksen 

Läppärireppu työmatkajuoksuun

Läppärireppu työmatkajuoksuun

Aloin juosta keväällä silloin tällöin työmatkani, jotka ovat riippuen 7-vuotiaan viennistä noin 3,7-5 kilometriä. Välillä saatan koukata jonkun ylimääräisen mutkan ja saada kasaan muutaman ylimääräisen kilometrin usein matkalla kotiinpäin. Entisenä aamuliikkujana minua on harmittanut välillä se, että en ole päässyt aamuisin enää urheilemaan, koska vien 

Stressistä valoon

Stressistä valoon

Tänään aamulla päätin, että nyt se kaikenmoinen turhasta ja asiastakin stressaaminen saa loppua. Olen nyt nähnyt sitä taas riittävästi, eikä se tuo toivottuja lopputuloksia. Enhän koskaan, en missään elämänvaiheessa, en edes silloin kun on oikeasti ollut monin tavoin v a i k e a a, ole saanut stressaamalla mitään hyvää aikaiseksi. Nyt olen murehtinut ja hermoillut pitkin kevättä milloin työjuttuja, kiirettä, milloin terveyttäni, maailman kurjuutta, muiden ihmisten asioita, mitä tahansa.

Olen toki tiedostanut tilanteen aiemminkin ja siitä kirjoittanutkin, mutta lopulta oli tehtävä päätös. Haluan sen syksyllä ja talvella vallinneen elämä on sairaan siistiä -tunteen takaisin eikä se ainakaan tule sillä, että hermoilen ja kiristelen pinnaa. Jotain on tehtävä toisin, ja nyt on sen aika.

Tajusin siis tänään (jälleen) myös sen, että niin hyvin kuin olen pitänyt huolta fyysisestä minästä ja esimerkiksi liikkunut säännöllisesti, niin henkinen treeni on vain jäänyt, koska siitä on niin helppo luistaa esimerkiksi ajanpuutteen takia. En edes muista, milloin olisin meditoinut tai istunut ja hengittänyt syvään, jotka sentään ovat aika ajoin olleet itselleni samanlaisia rutiineja kuin hampaidenpesu.

Siksipä siis totesin aamulla itselleni, että se, että huolehdin omasta hyvinvoinnistani kokonaisvaltaisesti on mitä suurin rakkauden osoitus itselleni. Sitä paitsi se on rakkauden osoitus, joka kantautuu välillisesti myös muiden ihmisten arkeen, heidän, joiden kanssaan vietän aikaa enemmän tai vähemmän ja myös yksittäisiin kohtaamisiin.

Sen sijaan, että murehdin ja stressaan, muistan, että runsaus, rakkaus, ilo, ystävällisyys, menestys, onnellisuus, myötätunto, varmuus, riemu ja luottaminen ovat koko ajan saatavillani, kaiken aikaa. Ymmärsin, että kärsin, koska olen vain ihminen ja koen maailmaa ihmisen tavoin. Onneksi on kuitenkin mahdollisuus vapautua siitä arjen kärsimyksestä ja alkaa kokea sitä elämää sillä tavoin, että se on sairaan siistiä, se on lahjoista suurin, oli tilanne lähes mikä tahansa.

Toivon, että pikku hiljaa alan taas ymmärtää itseäni, maailmaa ja muita ihmisiä paremmin ja näkisin asiat sellaisina kuin ne ovat, en sellaisina kuin kuvittelen niiden olevan. Lakkaan osallistumasta oman kärsimykseni ylläpitoon ja sen luomiseen. Toivon, että näen ihmisissä ja ennen kaikkea myös itsessäni sen valon ja rakkauden, joka on. Kallistan mieleni ystävällisyyttä kohti ja jokaisessa hetkessä pyrin valitsemaan sen, mikä oikeasti luo hyvää stressin sijaan.

Mikä on tällä hetkellä ystävällisintä, mitä voin tehdä itselleni? Joskus ystävällisintä on se, että on itselleen rehellinen. Miksi kokisin maailman huonona? Miksi näkisin itseni stressipeikkona? Miksi sitä, miksi tätä? Miksi sitkun ei nytkun.

Muitakin tapoja kun onneksi on elää tätä elämää, eikä se tarkoita sitä, ettei arjessa olisi mitään negatiivista. Se tarkoittaa sitä, että opettelee katsomaan kaikkea tässä hetkessä ja sallii itsensä kokea rauhaa ja onnea, kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi.

Ah. H e l p o t t i.

Mahtavaa viikonloppua!

Jenny

Tukholman maraton oli pitkä pk-lenkki – mistä rohkeutta juosta kovempaa?

Tukholman maraton oli pitkä pk-lenkki – mistä rohkeutta juosta kovempaa?

Terveisiä täyteläisestä ja runsaasta arjesta! Sitten viime postauksen olen ehtinyt käydä Tukholmassa juoksemassa maratonin, tehdä töitä, vetää kolmituntisen painonhallintaluennon upealle naisporukalle, olla firman kesäjuhlissa ja täyttää 41! Tänään synttäripäivä kului joulun jälkeen ilmestyvän hyvinvointiteemaisen kirjani kuvauksissa. Lauantainen helle oli muisto vain, ja kun viettää koko