Kuukausi: heinäkuu 2018

Yritä nauttia saavutuksistasi

Yritä nauttia saavutuksistasi

Sain perjantaina yllättäen ihanan viestin Instagramin meiliboksiin, joka oli itselleni hyvä herätys, tässä pätkä siitä: Sä oot niin upea, positiivinen ja aina iloinen. Oot tehnyt valtavan hienon muutoksen, painonpudotuksen. Tajuatko miten huippukunnossa oot ja juoksit vielä sen älyttömän pitkän kisan!!! Oot ihan huippu! Yritä nauttia 

Etsinnässä rento ja huoleton asenne

Etsinnässä rento ja huoleton asenne

Argh. Miten helposti sitä miettiikään, että olisipa herännyt joissain asioissa jo ikuisuus sitten, mutta sitten sitä yhtäkkiä muistaa, että ihan samalla tavalla sitä voi valita tässä hetkessä, vaikka ei ihan kaikissa, mutta kuitenkin monissa asioissa. Sitä voi muuttaa asennettaan hetkessä, sitä voi alkaa nähdä harmittavien asioiden 

Energia, into ja ideat ovat palanneet – mutta kaikki tunteet kuuluvat elämään

Energia, into ja ideat ovat palanneet – mutta kaikki tunteet kuuluvat elämään

Kaikki tunteet kuuluvat elämään. Eilen tuntui ensimmäistä kertaa toviin siltä, että olen taas täynnä ideoita, intoa, energiaa ja intohimoa tehdä eri asioita, suunnitella tulevaisuutta, asettaa tavoitteita, fiilistellä ja unelmoida ja tehdä niistä totta. Ihminen tarvitsee ehdottomasti tekemättömyyttä ja haahuilu on hyvästä. Mutta ihan sama kuin ettei koko ajan vain jaksa painaa täysillä, ainakin itselläni myös lepokiintiö tulee täyteen. Jossain vaiheessa ei enää jaksa levätä, vaan sitä alkaa kaivata äksöniä. Tuntuu kuitenkin mahtavalta se, että haluan taas suunnitella, luoda ja ideoida enkä vain suorita sitä, mitä nyt on pakko. Jos pitkin kevättä tuntui  aina välillä siltä, että olin jotenkin hukassa, niin nyt tuntuu siltä, että olen takaisin.

Lepo ja vain oleminen tuli todellakin tarpeeseen, mutta nyt kiinnostuslistan alkupäässä on tekeminen ja urheileminen. Näihin aikoihin viikon päästä eli elokuun ensimmäisenä blogini avautuu Fit-lehden sivuilla ja blogi onkin yksi asia, johon syksyllä haluan panostaa. Ja toki toivon, että juuri sinä siirryt mukanani Fitin saitille.

Jo tällä viikolla aion palata kunnollisen, urheilun eikä vain auringon aiheuttaman hikoilun pariin. Loppuviikosta menen tekemään tuttavuutta spinningpyörän ja crosstrainerin kanssa ja otan sen sitten säännöllisesti ohjelmaan niin pitkäksi ajaksi, kunhan taas voin juosta. Aion myös siirtää jonkun kotijumpistani kuntosalin puolelle ja alkaa nostaa rautaa pitkästä aikaa. Kuten Ninnin Energianurkkauksen Niina minua muistuttikin, sydän ei tiedä, mitä lajia tekee ja pääasia on, että pitää peruskuntoa jollain keinoin yllä. En ole 2.5 viikkoon tehnyt mitään aerobista liikuntaa enkä edes ole voinut kävellä kovin rivakasti, joten ihan oikeasti niin keho kuin mielikin alkaa kaivata kunnollista treeniä. Kehonpainotreeni tai ison kiven kanssa jumppaaminen laiturilla on ollut hyvää ensiapua, mutta ei se ole ihan sama asia. Ei ainakaan pääkopalle, joka janoaa niitä yksin juostuja kilometrejä, kun voi oikeasti ajatella mitä tahansa tai olla ajattelematta.

Vaikka pääosin ovat fiilikset olleet plussan puolella niin silti aika ajoin se alakulo, suru ja ahdistus sieltä on tullut aaltoina, vaikka nyt moni asia näyttää ja myös tuntuu jo paljon valoisammalta kuin joitain viikkoja sitten. Mutta kuten eilen erään viisaan ystäväni kanssa viestittelin, niin välillä on vain hyvä antaa itsensä tuntea niin eikä tukahduttaa tai leikkiä, että kaikki on koko ajan yhtä mansikkaa ja ilonpirskahduksia. Vaikka joillekin sellainenkin sopii ja pitää mielen virkeänä, itse olen jo ajat sitten ymmärtänyt, että minun elämääni kuuluvat kaikki tunteet, ja parasta on vain antaa niiden tulla ja mennä, ja käsitellä niitä ei niin ihania tunteitakin olemalla hiljaa niiden kanssa, kirjoittamalla tai puhumalla asiasta tai vaikka sitten urheilemalla. Sekin auttaa, kun useimmiten osaa nähdä ne valoisat puolet, ja kuten olen aiemminkin kirjoittanut, niin parasta on, kun tekee sovinnon oman menneisyytensä ja elämänhistoriansa kanssa. Miten hienoa on jälkeenpäin ymmärtää se, että huonoinakin päivinä jaksoi ottaa vastuuta elämästä, tunteista, kokemuksista ja tästä hetkestä. Jaksoi tehdä töitä itsensä kanssa, jotta voisit tehdä lisää töitä itsensä kanssa, haha mikä ihana oravanpyörä.

Kukaan meistä ei tule olemaan koskaan täysin ehjä tai täydellinen. Ihminen vain on sellainen. Me kaikki ollaan ainakin välillä vähän romuna ja rikkinäisiä. Mutta lopulta näkee ne vattumaisimmatkin asiat työntämässä itseä kohti tätä hetkeä. Valoa, rakkautta ja kirkkautta, arkea, jota ei vaihtaisi koskaan pois. Sitä tunnetta, miten mahtavaa onkaan saada olla ja hengittää täällä ja kokea niin paljon erilaisia asioita.

Siitä olen kiitollinen, että useimmiten pystyn elämän lahjan tuntemaan ja kokemaan tässä hetkessä ja myös osaan arvostaa sitä. Sitten ovat ne dippaukset ja kaikki, ihan kaikki tunteet, joita tulee ja menee, mutta jotka nekin kuuluvat elämään.

Aurinkoa!

Jenny

Instagramissa

Facebookissa

Lapset lentävät pesästä – OP Nano Kotivakuutus on nuorelle helppo

Lapset lentävät pesästä – OP Nano Kotivakuutus on nuorelle helppo

Kaupallinen yhteistyö. OP Nano Kotivakuutuksen myöntää OP Vakuutus Oy. Lapset lentävät pesästä ja alkavat aikuistella – kotoa pois muuttamiseen liittyy niin paljon tunteita, että on hyvä, että edes kotivakuutuksen ottaminen on tehty helpoksi – suositus OP Nano Kotivakuutukselle. Loppuviikosta saan kotiimme kylään vanhimman tyttäreni (21), joka 

Fyysinen pysäytys – kirkkaammat ajatukset

Fyysinen pysäytys – kirkkaammat ajatukset

Elämä on ihmeellistä: Jalkapöydän murtuma on kirkastanut myös ajatuksia. Olen alkanut uskoa, että tämä pysäytys oli itselleni hyödyllinen ja vain tarpeellinen arkeni kannalta. Olen saanut viime päivinä paljon palautetta siitä, miten ihanan positiivisesti otan murtuneen jalkapöydän, juoksutauon, sen, että on vaikeaa ja hidasta kävellä tai että voin käyttää 

Parisuhde on tiimi

Parisuhde on tiimi

Parisuhde on tiimi, jolla on sama tavoite. Kun aloin ajatella näin, riidat loppuivat kuin seinään ja arki muuttui ihanan tasapaksuksi.

Lomalla helposti hermo saattaisi kiristyä, koska ollaan koko ajan tai vähintäänkin paljon yhdessä ja monesti poikkeustilanteissa, kuten vaikka mökillä, asuntoautossa, purjeveneessä tai kotona ilman normiarjen rutiineja ja aikatauluja. Omakin pinna kiristyi tässä viime viikolla, kun loukkasin koipeni, mikä on vaikeuttanut ihan normiarkea ja madaltanut mielialaa. Se oman pinnani kiristyminen sitten näkyi muutamana päivänä siten, että teki mieli mököttää. Vaikka emme ole mösjöön kanssa ollenkaan riitelevää sorttia, päädyimme esimerkiksi Turussa ottamaan vajaan tunnin omaa aikaa ja hieman hengittelemään.

Nykyään en tykkää yhtään riidellä tai olla epäsovussa, mutta suhteemme alkuaikoina 9 vuotta sitten olivat asiat vielä toisin. Stressinsietokyvyn äärirajoilla eläminen oli aiheuttanut sen, että välillä tuntui, että saatoin herpata mistä tahansa asiasta. Se ei ollut se eteisen nurkassa lojuva roskapussi, vaan työstressi. Se ei ollut se toisen tapa huokailla, vaan se, että itse lillui menneisyyden hankalissa tilanteissa. Mutta tottahan se on, että moni ihminen purkaa toiseen omia tunteitaan, joita ei osaa, uskalla tai halua käsitellä. Mutta kun se riiteleminen tai toisen syyllistäminen ei silloin(kaan) auta, ei sitten tippaakaan.

Vasta kun onneksi kuitenkin jo vuosia sitten aloin tutustua itseeni ja ylipäätään tunteisiini ja tapoihini olla ja toimia, alkoi myös ristiriitatilanteissa toimiminen itselläni muuttua, hitaasti, mutta varmasti. Lopulta niitä ristiriitoja ei päässyt enää edes oikeastaan syntymään. Nykyään inhoan riitelemistä ja eripuraa, vaikkei se tarkoita sitä, että aina pitäisi olla samaa mieltä ja kuin kaksi herranterttua. Mutta parisuhteessa asiat helpottuivat ja turha riitely loppui, kun tajusin sen, että olen tuon ihmisen kanssa siksi, että meillä on sama tavoite ja maali. Että me olemme vähän niin kuin tiimi, jolla on yhteinen tavoite: elää mahdollisimman hyvä elämä ja olla onnellisia. Yhdessä. 

Jos parisuhteessa maalit, tavoitteet, odotukset ja unelmat ovat hyvin erilaisia, voi tulla vaikeuksia. Parisuhde on joukkue eikä sen pitäisi ainakaan olla taistelua tai kilpailua. Rakkauden ei pitäisi tuntua pahalta eikä viedä energiaa, vaan sen pitäisi useimmiten tuntua hyvältä ja tuoda lisää energiaa, iloa ja hyviä asioita. Sen pitäisi tuntua siltä, että kun katsoo toista vaikka sitten hänen huomaamattaan, tulee olo, että tuon ihmisen kanssa haluan olla.

Jos itse voi huonosti, siitä ei voi oikein syyttää ketään, eikä sitä ainakaan kannata purkaa toisiin ihmisiin saati sitten omaan kumppaniin. Jossain vaiheessa itsekin onneksi tajusin lakata syyttämästä paitsi maailmankaikkeutta, myös muita ihmisiä ongelmistani, kokemuksista, jotka olisin mielelläni jättänyt kokematta ja kaikista muista negatiivisista tunteista, joita olin tukahduttanut viimeiseen asti kunnes ymmärsin, että on aika lakata tukahduttamasta niitä.

Sanoisinkin, että mitä paremmin ihminen tuntee itsensä, sitä paremmin hänellä menee missä tahansa ihmissuhteessa. Toki ihan kaikkiin ihmisiin tämä ei päde ja välillä on vain helpompi päästää irti jostain kuluneesta tai liian vaikeasta ihmissuhteesta kuin ainakaan yrittää parantaa sitä väkisin. On myös hyvä muistaa se, että toista ei voi muuttaa, mutta itseä voi. Oman käytöksen, omien tunnetilojen ja omien totuttujen ja automaattiseksikin muuttuneiden toimintamallien ja itsensä tutkiminen kannattaa ja on yksi parhaita asioita, joita ihminen voi tehdä itselleen.

Sekin on hyvä tiedostaa, mitä kaikkea skeidaa sitä ehkäpä raahaa mukanaan aiemmista pari- tai muista ihmissuhteita ja miten niistä pääsee eroon. Sanotaan, että jos vain vaihtaa parisuhdetta eikä korjaa alkuperäisiä ongelmia, ongelmat seuraavat uuteen parisuhteeseen. Olen siitä tismalleen ihan samaa mieltä. Eli syvä sukellus asioiden juurisyyhyn on tuolloin erityisesti tarpeen, jos haluaa sen uuden parisuhteen säilyttää.

Aina se omien asioiden ja fiilisten kaivelu ei ole helppoa eikä sitä edes halua tehdä. Sitä ei välttämättä halua tunnustaa edes itselleen, että on jonkinlainen kumppanina, vaikka sitten riitapukari, kuten minä joskus suhteemme alussa. On myös kovin helppoa verhoutua sen taakse, että sanoo, että ainahan mä oon ollut tällainen, en mä tästä muutu, tää on osa mun persoonallisuutta. Ehkä niinkin, mutta itsestäni olen huomannut sen, että jos pysähtyy tutustumaan itseensä ja huomaa, että voisi tehdä asioita myös toisin, asioita voi tehdä myös toisin.

Ja eihän koko aikaa tarvitse kyhnyttää yhdessä, vaan ihminen tarvitsee myös omaa aikaa. Itse rakastan istua laiturilla, hengittää syvään ja rauhassa ja tuijottaa merta, kuunnella meren ääniä. Vain 15 minuutin olemisen päästä sitä on jo paljon parempi ihminen niin itselleen kuin toisille. Tärkeää onkin myös pitää omasta hyvinvoinnistaan huolta eri tavoin, sekin on yksi lahjoista, jonka läheisilleen voi antaa.

Mahtavaa kesän jatkoa!

Jenny

Instagramissa

Facebookissa

Jojottelusta pysyvään painonpudotukseen

Jojottelusta pysyvään painonpudotukseen

Pitkästä aikaa asiaa painonhallinnasta (viimeksi kirjoitin asiasta huhtikuussa). Kun kerroin joskus talvella paikallislehden haastattelussa pudottaneeni liki 20 kiloa elopainostani, sain muun muassa kommentin, että palataanpa asiaan muutaman vuoden päästä ja katsotaan, oletko vielä sittenkin normaalipainoinen. Vielä haastattelusta ei ole kulunut ihan muutamaa vuotta, mutta eipä ole 

Lempikaura välipalapatukka – terveellisempää ensiapua nälkäiselle

Lempikaura välipalapatukka – terveellisempää ensiapua nälkäiselle

Kesällä ja erityisesti lomalla ruoka-ajoista tulee lipsuttua, koska olen niin paljon enemmän liikenteessä kuin esimerkiksi työpäivien aikana. Kun jääkaappia tai työpaikkalounasta ei ole lähettyvillä, varsin helppoa on ostaa välipalaksi vaikka jäätelö tai jotain muuta epäterveellisempää. Toki retki- ja rantapäivien eväinä meillä on myös tiuhaan ollut marjoja, 

Jalkapöytä murtunut – ultralta telakalle

Jalkapöytä murtunut – ultralta telakalle

Niin siinä kävi, että ekasta varsin persoonallisesta ultramatkasta eli Stockholm Multi Island Runista selviämisen ilo vaihtui nopeasti harmitukseksi. Jalkapöytä on murtunut – ultralta telakalle. Säikähdin, että olin aiheuttanut murtuman rasittamalla koipeani liikaa, mutta lääkäri totesi murtuman olevan traumaperäinen ja johtuvan iskusta.

Viimeinen saari kahdeksasta, eli Utö (5 kilometriä), hölkättiin kisassa yhdessä koko porukalla  ja jo tuolloinhan huomasin, että vasempaan jalkaan sattui joka askeleella. Kipu ei siitä hellittänyt, mutta seuraavat pari päivää lihakset olivat kipeinä koko kropassa aina vatsalihaksia myöten, joten en ollut huolissani edes kipeästä ja turvonneesta jalkapöydästä. Vatsalihakset olivat muuten hirvittävän kipeät pari päivää, ja aina kun nauroin, sattui ihan järkyttävästi.

Joka aamu herätessäni kuulostelin jalan tilannetta ja se tuntui aina paremmalta. Ensimmäisenä lomaviikkona tuli käveltyä ihan hirveästi ja torstaina pystyin kävelemään jalasta huolimatta jo seminormaalisti, ainakin, jos vertaa alkuviikkoon, kun en meinannut päästä rappusiakaan alas. Mutta koska vaiva ei ollut vielä viikon päästä lauantaina tapahtuneesta kuitenkaan ohi, menin lääkäriin.

Katse kohti tulevaisuutta kaikesta huolimatta!

Murtuma jalkapöydässä

Lääkäri katsoi jalkaani ja totesi, että tuskin on murtunut, mutta kuvataan silti. Kun röntgenin tulokset tulivat, sain huonoja uutisia ja pääsin uudelle lääkärille traumapuolelle. Siellä sain tavallaan hyviä uutisia. Vaikka jalkapöytä oli murtunut, se oli murtunut loistavasta kohdasta, jos nyt jalkapöydän on pakko murtua, aikalailla keskeltä. Lisäksi luutuminen oli alkanut hyvin ja vaikka olin viikon kävellyt murtuneella jalalla (ja juossutkin sillä 5 kilometriä), jalka oli hyvässä ja oikeassa asennossa. Kun uusi lääkäri kuuli, että vaiva on jo viikon vanha ja koska kaikki näytti niin hyvältä, ei kontrollikäyntiäkään tarvita, vaan tuo ensimmäinen käyntini oli myös kontrollikäynti. Sain kepit mukaani, mutta olen käyttänyt niitä tosi vähän, olisin tarvinnut niitä oikeasti jo silloin alkuviikosta. Lisäksi sain kehotuksen käyttää kovapohjaisia kenkiä mutta siinäkin kävi onni onnettomuudessa, sillä olin koko viikon nilkuttanut Birkenstockeillani.

Vaikka ensimmäiseltä lääkäriltä tuli ”huutoa” lauantaina juoksemastani kilometrimäärästä (75), traumapuolen lääkäri totesi, etten ollut saanut jalkaa juoksemalla murtumaan, että murtuma oli sellaisessa kohdassa ja tosiaan sellainen, että se johtui iskusta. Se oli helpotus, sillä säikähdin toki kovasti, että olisin aiheuttanut itselleni rasitusmurtuman juoksemalla ekassa pitkässä kisassa. Toka vikan saaren, Ornön, viimeiset kilometrithän tultiin aikamoista vauhtia pitkin pitkospuita, epätasaisia ja juurakkoisia polkuja, varsin mäkistä maastoa ja siinä vaiheessa olen lyönyt jalan johonkin. Hurja vauhti väsyneenä johtui siitä, koska meidän oli ehdittävä Viggen-laivaan, ja jos siitä olisi myöhästynyt, ei olisi saanut SMIR2018-kisassa finisher-titteliä. Tuossa vaiheessa siis oli kolissut ja se kertoo jotain adrenaliinitasoistani, että en tuntenut jalassa mitään ennen kuin vasta maalissa pienen venematkan päässä Ornöstä Utöhon.

Jalka loukkaantumisen jälkeisenä aamuna. Mustelma kuin sydän.

Jalka paranee hyvää vauhtia

Vaikka siis lääkärissä ei tehtykään mitään konkreettista, niin olin tyytyväinen, että olin mennyt lääkäriin. Nyt minulla oli kuitenkin varma tieto jalan tilasta ja olen osannut sitä vielä enemmän varoa eikä tarvitse velloa epävarmuudessa, mikä on. Jalka on yhä hieman turvoksissa, mutta alkuun siihen tulleet mustelmat ovat poissa. Muutama päivä tapahtuneen jälkeen en esimerkiksi pystynyt varaamaan jalalle yhtään enkä pystynyt liikuttamaan varpaita, mutta nyt varpaat liikkuvat jo hyvin. Olin jo ennen lääkäriin menoa googlannut vaivaa ja huomannut, että murtuneen jalkapöydän oireet täsmäsivät aika lailla omiin oireisiini. Silti toivoin viimeiseen asti, ettei kyse olisi murtumasta. No, samainen jalkapöytä on murtunut aiemminkin toisesta kohtaa 12 vuotta sitten. Olen murtanut myös molemmat käteni, joten ihan uutta tämä ei ole.

Vaikka jalka paranee hyvin ja kaikki näyttää jalan suhteen valoisalta, harmittaa ihan vietävästi, etten pääse juoksemaan, kuten olin suunnitellut. Tuntuu, että maailmankaikkeus on juoksujani vastaan: kestihän keväällä monta kuukautta toipua influenssasta ja nyt sitten tämä, kerrankin, kun olisi ollut aikaa lomalla juosta. Mutta samalla yritän olla kiitollinen siitä, että muu kroppa sentään toimii ja voin nyt keskittyä kaikkiin niihin lajeihin, joihin juoksulta ei ole jäänyt aikaa sekä lihaskunnon parantamiseen. Lisäksi lohdutan itseäni katselemalla juoksukuvia Instagramissa! Lisäksi yritän muistaa, että maailman mittakaavassa se, että en pääse juoksemaan joihinkin viikkoihin tai kuukausiin, ei ole iso murhe. Mutta, jos juokset, niin tiedät varmaan. Harmi silti, ja saakin harmittaa.

Jalka 2 päivää tapahtuneesta. Mustelmat olivat liukuneet varpaiden tyveen.

Kesäksi ja syksyksi oli suunnitteilla vaikka mitä juoksukisoja, enkä nyt tiedä, missä vaiheessa pääsen juoksemaan ja jäävätkö ne kaikki juoksematta. Elokuussa yksi suurimpia haaveitani oli toteutumassa, kun olisin päässyt juoksemaan jäniksenä Paavo Nurmi Marathonin kympillä. Saa nähdä, olenko silloin vielä juoksukunnossa. Lääkäri sanoi, että juoksu pitää aloittaa varovasti lyhyillä ja rauhallisilla lenkeillä ja siis vasta sitten, kun jalka ei kipeydy juoksusta ja se toimii muutenkin normaalisti. Haluan itsekin hoitaa vaivan kerralla kuntoon enkä sitten olla jatkuvassa telakkakierteessä vain sen takia, että mieliteko juosta olisi mennyt tervehtymisen edelle. Kauhistuttaa muutenkin se, että juoksin Utössä murtuneella jalalla, mutta silloin kuvittelin, ettei tilanne olisi ollut näin hankala.

Ehkä tämä pikku juoksutauko nyt oli tarpeen, ja moni on lohduttanut, että 75 vauhdikkaan kilometrin jälkeen kroppa kaipaa lepoa ja nyt se saa sitä. Juoksu vain on asia, joka tekee hyvää myös mielenterveydelleni, mutta yritän päästellä höyryjä nyt muilla tavoilla, kuten meditoimalla, vain olemalla, kesästä nauttimalla ja sitten muita lajeja treenailemalla.

Olisi mahtava kuulla, onko sinulla ollut juoksuvammoja ja miten olet niistä toipunut. Saa mielellään kertoa!

Jenny

Instagramissa

Kiitollisuus ja huoli eivät mahdu samaan hetkeen

Kiitollisuus ja huoli eivät mahdu samaan hetkeen

Minne katosi rentous? Usko ja luotto tulevaan, siihen, että asiat järjestyvät ja menevät just niin kuin on tarkoitettu? Miten niiden on tarkoitettu menevän? Minne hävisi asioiden hyväksyminen ja se, että nyt on näin ja sitten taas toisin? Minne katosi kiitollisuus, joka ei mahdu huolen kanssa