Kuukausi: tammikuu 2019

Minusta tulee juoksuohjaaja

Minusta tulee juoksuohjaaja

Koska haaveenani on yhä enemmän siirtyä sisäliikunnan ohjaamisesta ulkoliikunnan ohjaajaksi, kurssittaudun tänä keväänä vähän lisää eli juoksuohjaajaksi. Siis minä, joka olin muutaman vuosikymmenen ajan vannoutunut sisäliikkuja ja jumppaope, joka en olisi vielä vaikka viisi vuotta sitten voinut kuvitella, että vedän yhteislenkkejä tai että juoksun ohjaaminen 

Nyt on näin – paluu tähän hetkeen

Nyt on näin – paluu tähän hetkeen

Tadaa! Parin päivän 24/7-makoilusta on ollut se hyöty, että huomasin, että viime aikoina olen vatvonut ja analysoinut ihan liikaa kaikkea sen sijaan, että olisin keskittynyt elämään tässä hetkessä. Jonnekin matkan varrelle oli kadonnut myös se semihuoleton Nyt on näin, sitten taas toisin -asenne, jossa otetaan se 

Keski-ikäisen konttorityöntekijän ahdistus – Minne katosi innostus?

Keski-ikäisen konttorityöntekijän ahdistus – Minne katosi innostus?

Niin se lentsu sitten iski, kuten usein stressiputken jälkeen itselleni on tyypillistä, vaikka viimeksi olinkin kipeänä viime vuoden helmikuussa. Toki yritin ottaa varman päälle joulun jälkeen ja esimerkiksi vähensin urheiluja, kuuntelin kroppaani ja pääkoppaani, mutta näemmä oli nyt aikani ottaa pieni aikalisä arjesta ja vetäytyä vaakatasossa peittojen alle Netflix seuranani. Tammikuussa on tullut pitkästä aikaa nukuttua todella huonosti, heräiltyä ja valvottua paljon, eikä sellainen selkeästi sovi itselleni. Mutta oikeasti en ole tästä pikku pöpöstä yhtään harmissani, sillä töitä ja treenejä kyllä ehtii tekemään, enkä suinkaan ole korvaamaton. En ole tänään ollut jalkeilla ollenkaan ja ainakin huomisen ohjelma on sama, kuumetta ei ole, mutta räkä valuu, silmät valuu ja olen aivastanut ehkä noin tsiljoona kertaa. Mitä täysipainoisemman levon keholle antaa, sitä nopeammin toivottavasti toipuu ennalleen. Mutta asiaan: Keski-ikäisen konttorityöntekijän ahdistus – Minne katosi innostus?

Netflixiä ekaa kertaa vuoteen

Aamulla ensimmäisenä katsoin Oscar- ja Sundance-palkitun dokumentin Icarus eli Käry. Dokkari alkaa sillä, että kovakuntoinen harrastelijapyöräilijä ja ohjaaja Bryan Fogel haluaa parantaa suoritustaan Alpeilla ajettavassa pyöräkisassa Haute Route. Hän sijoittui ensimmäisellä kerralla 14., mutta oli aivan finaalissa ja ymmärsi, että kärkikymppi oli paljon kovakuntoisempi. Fogel haluaa yltää samaan, tehdä sen kiellettyjen aineiden avulla ja samalla todistaa, että jos hän pystyy siihen, kuka tahansa urheilija voi tehdä samoin eli doupata. Hän saa avukseen venäläisen antidopinglabran johtajan, ja pian dokkarin kulma muuttuukin aika lailla. Välillä oikeasti unohdin katsovani dokumenttia ja luulin (tai toivoin) katsovani elokuvaa ja parituntisen jälkeen olin aivan pöllämystynyt, että mihin tässä maailmassa enää uskoa.

Mitä jos tekisi enemmän asioita, joihin ei suoralta kädeltä uskoisi pystyvänsä?

Sen jälkeen katsoin dokumentin, joka saa ennen kaikkea haluamaan matkustamaan Islantiin, nimittäin Voimailijat eli Fullsterkur-dokkarin. Se ei ollut juoneltaan ihan yhtä vangitseva kuin Icarus ja Voimailijoiden mielenkiintoisimmat osuudet olivat crossfittaaja Annie Doristhottirin haastatteluosiot. Toki oli hauska katsella isoja miehiä nostelemassa hemmetin painavia kiviä, mutta tästä dokumentista sainkin kimmokkeen siirtyä katsomaan uusimman Crossfit Games -dokumentin the Redeemed and the Dominant: Fittest on  Earth.

Kaikki ON mahdollista

Se olikin jälleen ihan superviihdyttävä enkä voi muuta kuin ihailla kisaajien motivaatiota, se on jotain todella, todella inspiroivaa ja itsellekin tulee olo, että voi elämässä saavuttaa mitä tahansa, kun vain tekee töitä sen eteen. Jonkin verran seuraan erityisesti australialaisia ja islantilaisia naiskisaajia somessa ja pakko sanoa, että he ovat uskomattoman innostavia. Kyllä huomaa, että he tekevät elämässään juuri sitä, mitä haluavat ja antavat sille kaikkensa tyyliin ”Tahdon vain harjoitella joka päivä ja olla koko ajan parempi” ja ”En ajattele juuri nyt mitään muuta”. En väitä, että tuollainen asenne sopii ihan sellaisenaan itseni kaltaiselle konttorissa työskentelevälle perheenäidille tai olisi edes tällä hetkellä mahdollista, mutta jotain siitä voisi varmasti imaista itseensä ja vähän innostua enemmän elämässä. Olen nimittäin huomannut, että innostuminen on yksi juttu, joka jostain syystä tuntuu olevan välillä itseltäni kadoksissa, ja minä, jos kuka olen ollut aiemmin innostuja!

Toisaalta taas se, miten itse itselleen näkyy, näkyy joskus muille eri tavalla. Se käy ilmi tässä ihanassa Tiian postauksessa, josta suuri kiitos hänelle. Oli muuten kiinnostava uusi tyyppi tuo seikkailujuoksija Jukka Viljanen, joka oli palaverissa katsellut ikkunan takaa oravaa ja todennut, että oravakin on onnellisempi kuin hän, haha, mahtava kela.

Vähän sivuun sieltä kultaiselta keskitieltä

Olen itsekin ollut yhtälailla todella kunnianhimoinen elämässäni aikanaan, ja olen tietyissä asioissa tehnyt lähes kaikkeni, jotta olen saavuttanut haluamani. Toki olen myös polttanut itseni loppuun 10 vuotta sitten (tosin se johtui vaikeasta elämäntilanteesta enemmän kuin suorittamisesta), ja vaikka hyvinkin ymmärrän rajallisuuteni, enkä ole enää samanlainen suorittaja (onneksi) olisi ihana päästä vielä kokemaan se fiilis, kun saa tehdä asioita todellisella sydämen liekillä, olivat ne asiat sitten mitä tahansa, työtä, harrastuksia, you name it. Hieman olen huomannut itseni monessakin asiassa suistuneen liiaksikin turvalliselle kultaiselle keskitielle, ja se suurin palo ja roihu, mikä joskus on ollut, on vähän väsähtänyt, kuten jokunen postaus sitten kirjoitinkin. Mutta tekeepä hyvää pysähtyä ihan ajan kanssa pohtimaan asioita, ja siihen juuri tällainen pakollinen pysähtyminen tarjoaa loistavat mahdollisuudet. Ja sitten uuteen nousuun taas. En tarkoita sitä, että koko ajan pitäisi painaa sata lasissa, mutta välillä sitä voisi haastaa itseään varmasti enemmän ja ehkä jopa poistua useammin sieltä, mikä on itselle tuttua ja ah, niin turvallista. Mitä jos tekisi enemmän asioita, joihin ei suoralta kädeltä ehkä edes uskoisi pystyvänsä? Uskon, että meistä monesta on niin paljon enempään kuin ehkä edes tohdimme ymmärtää. Jää nähtäväksi!

Mahtavaa viikon alkua sinulle! Pysy terveenä!

Jenny

TERVETULOA INSTAGRAMIIN 

TERVETULOA FACEBOOKIIN

Lue ja laita hyvä kiertämään:

Matka Alpeille on alkanut – Tour du Mont Blanc 150 km

Työmatkajuoksun plussat ja miinukset

Ylikierrostelun rauhoittelua ja haastattelu Fit-lehdessä

Elämänmuutos vie aikaa ja vaatii toistoa – mutta yhtäkkiä huomaa, että kaksi vuotta on kulunut

Uuteen nousuun – löydä energisempi elämä -kirjani on ilmestynyt

Vuoden 2018 juoksutavoitteet menivät aikalailla persiilleen

Vauhtisammakon matkassa Littoisten poluilla + Instassa juoksukouluarvonta

Vauhtisammakon matkassa Littoisten poluilla + Instassa juoksukouluarvonta

En jaksa lakata ihmettelemästä sitä, että kun reilu pari vuotta sitten aloin juosta tauon jälkeen säännöllisesti ja tavoitteellisemmin kuin ennen, miten paljon juoksu on tuonut uusia ystäviä ja tuttuja näiden kahden vuoden aikana. Lisäksi olen viettänyt lukuisia hauskoja hetkiä lenkeillä itselleni vieraiden ihmisten kanssa, jotka 

Jos olet vahva, auta muita + Uuteen nousuun -kirjapakettien-arvonta

Jos olet vahva, auta muita + Uuteen nousuun -kirjapakettien-arvonta

Suunnistaja kirjoitti Instagramissaan jokunen päivä sitten näin: Help people to find their braveness and strength. If you are strong, it is your responsibility to do that.  Sen jälkeen en ole saanut tuota ajatusta pois päästäni, sillä olen jo pitkään ajatellut hyvin samalla tavalla: Auta muita 

Alkoholi on jäänyt kuin vaivihkaa ilman tietoista päättämistä

Alkoholi on jäänyt kuin vaivihkaa ilman tietoista päättämistä

Savon Sanomat julkaisi eilen kivan pikku artikkelin, johon se oli nostanut Uuteen nousuun -kirjastani alkoholiasiaa ajatuksella Tipaton loppuu – jatka koko vuosi. Olikin muuten ensimmäinen kirjan alkoholipätkää koskeva lehtiartikkeli. Tästä sain ajatuksen kirjoittaa muutaman sanan alkoholista tai ehkä enemmänkin alkoholittomuudesta: Alkoholi vain on jäänyt vaivihkaa ilman tietoista päättämistä 

Uskon, että alkoholinkäyttö esimerkiksi viikonloppuisin on monelle tapa, jota he eivät edes ajattele kyseenalaistaa. Kuuluihan perjantaiskumppa ja lauantain saunasidukat aiemmin usein myös omaan arkeeni. Moni pelkää tai kammoaa alkoholittomuutta suotta, mutta itse näin lähes parin vuoden kokemuksella satunnaisannoksia lukuun ottamatta olen huomannut, että en tarvitse alkoholia mihinkään, joten juon sitä todella harvoin. Joskus saatan bileissä juoda yhden ja siirtyä sitten nauttimaan alkoholittomia. Usein en juo sitä yhtäkään, koska ei vain ole fiilistä. Sitä paitsi urheilen lähes päivittäin, ja koen, että jo parikin annosta vaikuttaa seuraavan päivän treeneihin. 

Aina ei ole ollut näin

Viimeksi kun kirjoitin aiheesta, vietin tipatonta vuottani. Suurimmaksi osaksi sain kannustavia kommentteja, mutta jonkin verran myös anonyymeja palautteita, että mahtaa sulla olla ongelma, kun sun pitää blogissa asiasta kertoa. Vastaisuuden varalle kerron, että blogissani kirjoitan ihan mistä itse haluan, jos ärsyttää lukea, ei se ole todellakaan pakollista.

Mutta siis: Viimeisen reilun parin vuoden aikana suhtautumiseni alkoholiin on muuttunut. Ja siis nyt kirjoitan omasta suhteestani alkoholiin, en muiden juomisesta. Vaikka alkoholi on muuttunut itselleni hyödyttömäksi ja merkityksettömäksi, ei se tarkoita, että kyttäisin toisten juomisia tai että muut eivät saisi pitää hauskaa tai rentoutua alkoholin voimin. Toivon myös, ettei seurassani käy enää niin kuin syksyllä taannoin, että kun ensimmäisenä pyydän illallisella alkoholittoman juoman vastauksena tarjoilijan kysymykseen alkudrinkistä, kukaan muukaan seurueesta ei kehtaa ottaa viiniä, vaikka osa omien sanojensa mukaan haluaisi.

En ole edes sen kummemmin edes miettinyt, miksi en enää käytä alkoholia, eikä siihen ole oikeastaan mitään yhtä syytä. Se on vain jäänyt pikku hiljaa ilman tietoista päättämistä ja mitä pidempi aika edellisestä annoksesta on, sitä korkeammaksi nousee kynnys ottaa edes sitä yhtä. En koe saavani siitä mitään ekstraa, ja asioita voi juhlistaa myös muulla tavoin kuin alkoholilla. Kun aloin huomata, että alkoholi on oikeasti todella huono rentoutumiskeino, vie palauttavat yöunet, maistuu minusta harvoin oikeasti hyvältä, ja jo lasillisesta on seuraavana aamuna tunkkainen olo, ei se ole vain sen arvoista. Aiemmin omalla kohdallani kyse oli varmasti tavasta palkita itseäni ja rentoutua. Kun rankka työviikko oli hoideltu, sitä ikään kuin ansaitsi pari lasia kuohuvaa.

Viime vuoden annokset mahtuvat kahden käden sormiin

Viime vuoden alkoholiannokseni voi laskea kahden käden sormilla: työpaikan kesäjuhlissa yksi lasi kuohuviiniä. Retkeilyreissun illallisella puoli tervetulomaljaa ja 12 senttiä valkkaria. Laivalla siemaus illallisen viinilaseista, koska en jaksanut enää ”vaatia” seurueessamme erityiskohtelua ja olla tarjoilijoille päänvaivana (siltä se nimittäin vähän vaikutti). Välillä tuntuu vaikeammalta saada vettä pöytään kuin viiniä!

Tipattoman vuoden viettäminen ei ollut itselleni vaikeaa. Sitä paitsi jos se olisi ollut vaikeaa, olisi se ollut huolestuttavaa. Tosin aluksi hämmennyin siitä, että alkoholi vyöryi vastaan ihan joka paikassa, kun siihen vain alkoi kiinnittää huomiota. Samasta asiasta kirjoittaa muuten myös Ani Kellomäki Tiedostavan siemailun taito -kirjassaan (Atena 2019). Luen parhaillaan Kellomäen kirjaa ja olen vain nyökytellyt sitä lukiessani. Kellomäkihän vietti vuoden ”pullonpohjalasit” silmillään ja kun kuka tahansa meistä alkaa tarkastella sitä, missä kaikkialla ja miksi ihmiset nauttivat alkoholia, sitä saattaa yllättyä. Tilaisuuksia ja syitä löytyy, ja alkoholia on tarjolla monissa paikoissa oikeastaan mihin kellonaikaan tahansa. Skumppaa kollegan läksiäisissä iltapäivällä, samppanjaa pr-toimiston pressipäivässä aamulla yhdeksältä, perjantaiviinit työpaikalla. Kuohuvaa sisällöntuottajien festareilla, hyvinvointitoimittajien laivareissulla, viiniä joogatunnilla. 

Mieluummin juoksen kuin juon. Tämä postaus oli muuten ihan sairaan vaikea kuvittaa. Minusta ei ole yhtäkään kuvaa esimerkiksi skumppalasin kanssa.

Sama tyyppi kanssa ja ilman

Eräs ystävä totesi kuullessaan tipattomasta, että sitten kun olet ollut vuoden juomatta, niin unohda koko myrkky. Että pystyisinpä tuohon samaan. Silloin vielä ajattelin, että tuskin nyt täysin unohdan, mutta kuinkas sitten salakavalasti on käynytkään. Tipattoman vuoden jälkeen viini lakkasi maistumasta ja saunoakin voi ilman juotavaa. Uskon, että kuka tahansa voi olla ilman alkoholia, mutta tekosyitä olla olematta löytyy helposti. Monia ehkä pelottaa se, miten sitten rentoutua rankasta työviikosta tai kuinka juhlia heidän kanssaan, jotka juovat. Entä miten ottaa ilo irti lämpimästä kesäillasta, lentokentällä koneen odottelusta, ystävän pyöreistä synttärivuosijuhlistamisista? Mitä jos muuttuu tylsäksi ihmiseksi, kuihtuu pois, syrjäytyy sosiaalisesta verkostosta eikä osaa enää pitää hauskaa?

Nuo ovat asioita, joita toki kannattaa itsensä kanssa pohtia, mutta itse olen ollut useamman kerran fiinillä ravintolaillallisella, sekä erittäin alkoholipitoisissa kemuissa, joissa viini ja drinkit virtasivat, onnistuneesti vissyn ja kokiksen voimalla. Olin aivan se sama tyyppi joka olisin ollut skumppalasi kädessä. Bileissä tosin tulee jossain vaiheessa se hetki, kun porukka alkaa olla huppelissa, eikä itse selvinpäin enää jaksa kuunnella alkoholin värittämiä kertomuksia. Silloin voi lähteä kotiin ja herätä seuraavana aamuna virkeänä, ilman krapulaa ja kuitenkin hauskan illan viettäneenä. Kun luopuu alkoholista, ei luovu muusta kuin alkoholista. Ja tilalle saa niin paljon enemmän, myös aikaa ja jaksamista tehdä muita asioita.

Sellaista tänään, skål keskiviikon kunniaksi!

Jenny

TERVETULOA INSTAGRAMIIN 

TERVETULOA FACEBOOKIIN

Lue ja laita hyvä kiertämään:

Matka Alpeille on alkanut – Tour du Mont Blanc 150 km

Työmatkajuoksun plussat ja miinukset

Ylikierrostelun rauhoittelua ja haastattelu Fit-lehdessä

Elämänmuutos vie aikaa ja vaatii toistoa – mutta yhtäkkiä huomaa, että kaksi vuotta on kulunut

Uuteen nousuun – löydä energisempi elämä -kirjani on ilmestynyt

Vuoden 2018 juoksutavoitteet menivät aikalailla persiilleen

 

 
What do you do when the passion burns out? Start another fire

What do you do when the passion burns out? Start another fire

Viime viikkoina ja kuukausina olen miettinyt, pitääkö ihan kivan riittää? Onko pakko olla ihminen, jolle palkka riittää motiiviksi tehdä töitä? Olen keskustellut monen ystäväni kanssa viime aikoina töihin, opiskeluun ja ammatinvalintaan liittyvistä asioista. Monilla on niin sanotusti meneillään työelämään liittyvä harkinta-aika. Lienee tavallista nelikymppisillä? Osa 

Matka kohti Alppeja on alkanut – Tour du Mont Blanc 150 km

Matka kohti Alppeja on alkanut – Tour du Mont Blanc 150 km

Joskus viime vuonna aloin seurata Alppimentoreita Instagramissa. Ensimmäisen ultrakisani, Stockholm Multi Island Runin, jälkeen mielessä alkoi säännöllisin väliajoin kummitella ajatus, että olisipa kiva juosta Alpeilla. Sinänsä hauska ajatus, sillä olinhan alkanut juosta mäkiä vasta pari vuotta sitten. Sitä ennen olin tasamaan rakastaja ja liikunnanohjausvuosina valitsin 

Toistuva tekeminen on tavoitetta tärkeämpää

Toistuva tekeminen on tavoitetta tärkeämpää

Tuntuu, että viime aikoina en ole muusta puhunutkaan kuin painonhallinnasta ja elämänmuutoksesta! Tänään aiheesta oli haastatteluni Ilta-Sanomissa. Tuntuu siltä, että minulta alkavat kohta puheenaiheet loppua tai siis ehkä niin paremminkin, että tunnen toistavani itseäni, mitä toki teenkin näissä eri haastatteluissa.

Ja kun minulta kysellään jippoja ja kikkoja, joilla ylipainosta pääsee tai pysyy siinä itselle sopivassa, saavutetussa normipainossa, niin joudun aina aiheuttamaan ”pettymyksiä”, koska jippoja ja kikkoja ei ole. Kyse on elämäntapojen muuttamisesta ja perusarjen kunnioittamisesta. Kyse on siitä, että syö riittävästi ja sopivasti, monipuolisesti, ja säännöllisesti, nukkuu tarpeeksi ja liikuttaa itseään, on aktiivinen arjessa. Ei ole oikoteitä, ei pikakeinoja, ei taikapillereitä mihinkään nopeaan ja pysyvään muutokseen.

Enkä muuten yhä edelleenkään voi lakata ihmettelemästä sitä, miten itse olin jojotteluvuosina aina yhtä hämmentynyt, kun kilot olin pudottanut ja ne palasivat korkojen kera. Mitä muuta olisin voinut edes odottaa, koska aina sen tietyn aikaa kestäneen tiukan rutistuksen jälkeen palasin niihin elämäntapoihin, jotka olivat minut lihottaneetkin. Mutta joskus asiat näkee kirkkaasti vasta jälkikäteen.

Hyvä on pysähtyä välillä tunnustelemaan, miten ja mitä tekemällä on päätynyt tähän hetkeen!

Pikakeinoihin turvautuminen on sitä, että emme pureudu pulman syihin

Jälkikäteen olen ymmärtänyt senkin, mitä pikadieetteihin turvautuminen oikeastaan kohdallani oli. Se oli sitä, että en aikanaan pureutunut ongelman eli omassa tapauksessani liikapainon ytimeen ja syihin, vaan pelkkiin nopeihin ratkaisuihin. Ja juuri koska en koskaan pohtinut sitä, miksi ylipaino oli syntynyt, vaan halusin nopeita ratkaisuja, mikään ei muuttunut. Ihan kuin olisin kuvitellut, että ne kilot olisivat tippuneet taivaalta kehooni.

Itseltäni ei puuttunut rohkeutta muuttaa asioita, mutta koska en koskaan ajatellut, miksi lihoin takaisin ja jojottelin, sanoisin, että minulta puuttui tuolloin taitoa muuttaa asioita pysyvästi. Uskon, että tässä syynä oli kärsimättömyys. Koska olin kärsimätön ja toivoin tuloksia heti, en jaksanut tai halunnut perehtyä asioihin kovin syvästi vaan mieluiten oikaisin. Se johtui varmaan siitäkin, että en aina halunnut kohdata tilannetta sellaisena kuin se oli. Muistan monesti ajatelleeni, että miten taas saatoin olla siinä samassa jamassa sen jälkeen, kun kilot olin onnistuneesti pudottanut. Se nostatti häpeän ja epäonnistumisen tunteita, eikä niitä ole aina kiva kohdata.

Toistuva tekeminen on tavoitetta tärkeämpää

Vaikka itse uskon, että jokin konkreettinen tavoite on hyvä olla siinä vaiheessa, kun alkaa pudottaa painoa ja muuttaa elämäntapojaan, aika pian se kilomäärä kannattaa jättää syrjemmälle ja keskittyä kyseisen lopputuloksen sijaan omaan tekemiseen. Eli koko ajan ei mieti, että vitsi, pitäisi pudottaa viisi, viisitoista tai 30 kiloa, vaan miettii enemmän sitä, mitä itsen kannattaa tehdä matkan varrella, mitkä ovat ne päivittäiset asiat, joita kannattaa toistaa. Mitä pitää lisätä ja mitä vähentää? Tavoitehan on jo tiedossa, eikä pelkästään sen kelaaminen auta. Tärkeämpää on pohtia, mitkä ovat oikeat tavat olla matkalla kohti tavoitetta.

Haluanko muutosta tarpeeksi? Uskonko onnistumiseeni?

Kaikkein tärkeimpiä asioita elämänmuutoksessa riippumatta sen laadusta on ehkä se, että kysyy itseltään, onko muutos itselle niin merkityksellistä ja tärkeää, että siihen haluaa todella sitoutua. Jos vastaus on ei, miksi tavallaan edes aloittaa ja käyttää muutokseen aikaa, jos sitä ei oikeasti edes halua toteuttaa? Toinen, mitä tarvitaan, on usko omaan onnistumiseen. Koska jos itse ei usko siihen, että voi onnistua, miksi lopulta edes yrittää?

Aina omaan onnistumiseen uskominen ei onnistu tosin itseltänikään. Mutta heikolla hetkellä palaan sellaiseen hetkeen, jossa todella onnistuin ja ylitin itseni. Silloin paitsi että viljelen tuota sen hetken tunnetta, mietin usein, mikä onnistumisen aiheutti. Mitä tein silloin eri tavalla kuin nyt?

Tällaisia ajatuksia tänään, mahtavaa viikon alkua!

Jenny

TERVETULOA INSTAGRAMIIN 

TERVETULOA FACEBOOKIIN

Lue ja laita hyvä kiertämään:

Työmatkajuoksun plussat ja miinukset

Ylikierrostelun rauhoittelua ja haastattelu Fit-lehdessä

Elämänmuutos vie aikaa ja vaatii toistoa – mutta yhtäkkiä huomaa, että kaksi vuotta on kulunut

Uuteen nousuun – löydä energisempi elämä -kirjani on ilmestynyt

Vuoden 2018 juoksutavoitteet menivät aikalailla persiilleen

 

 

 

Talvijuoksukenkäni ja katsaus viime vuoden tossuihin

Talvijuoksukenkäni ja katsaus viime vuoden tossuihin

Minulta kysellään lähes päivittäin, millä kengillä juoksen. Tässä katsaus viime vuonna käyttämiini neutraalin askelluksen kenkiin ja nykyisiinkin. Huom! Kaikki jutussa mainitut kengät olen saanut testiin niiden valmistajilta. Mutta koska minulla oli suuri kunnia päästä Hoka One Onen lähettilääksi viime vuoden loppumetreillä, niin  juoksen tällä hetkellä