Ääni sisälläsi..

..vahvistuu sitä mukaa, kun alat tuntea itseäsi.

Täällä vietetään jälleen freelancerin elämää, hillitön kiire on ohi ja tällä viikolla vapaapäiviä on luvassa kokonaista kolme!!!, niitä ei ole juuri ollutkaan tässä viime kuukausina. Heräsin silti aamulla kukonlaulun aikaan tekemään töitä, lähettämään haastattelupyyntöjä ja siivoamaan sähköpostiani. Tämän puhdistustoimenpiteen olin tehnyt viimeksi kunnolla viime juhannuksena! Onpas hyvä fiilis, kun kaikki turha roska on poissa ja vain pakolliset säilytettävät viestit jäljellä. Seuraavaksi voisin tässä aikani kuluksi ehkä lähiaikoina siivota sen muutaman kerran mainitsemani eteisen komeron, joka yhä edelleen odottaa pelastajaansa.

Eilen iltapäivällä väsytti ihan superpaljon, juuri ennen kun olin lähdössä ohjaamaan sisäpyöräilytuntia. Silti vain kampesin itseni ylös sohvalta ja lähdin hommiin. Aamulla kun oli tullut ulkoiltua kuopuksen kanssa tuntikaupalla, mikä vei voimat myös vanhemmasta. Siinä matkalla sitten mietin, että vaikka olen ohjannutkin noin 5-10 ryhmäliikuntatuntia viikossa, en vielä kertaakaan todella pitkään aikaan ole ajatellut, että plääh, ei huvittaisi mennä. Tästä kiitos päätöksilleni, että en tee enää asioita vain ainoastaan rahan takia tai siksi, että tunnen, että minun jostain syystä on pakko tehdä jotain. Koska loppujen lopuksi on omassa vallassani, mitä teen ja teenkö asioita siksi, että a) minä haluan b) joku muu haluaa, c) koen, että minun on pakko tai vain siksi, että d) saan leipää pöytään. Perjantaina tapasin yhden viisaan tuttavani erään valmennuksen merkeissä ja keskustelimme elämän tarkoituksesta. Tuttavani sitten lohkaisi porukallemme jotenkin näin, että haluatko elää stressaantuneena ja kokea painetta, kun oma tarkoitus ei toteudu vai haluatko kokea stressiä ja painetta niin, että oma tarkoitus toteutuu. Tämä kolahti itseeni täysillä, koska ensi kuussa tulee kuluneeksi jo neljä vuotta, kun tein päätöksen, hyppäsin hyväpalkkaisesta ja halutusta työstä tekemään sitä, mitä oikeasti haluan tehdä, nimittäin kirjoittaa ja moneen eri julkaisuun. Toki tuolloin mietin valintaani viikkokausia ja irtisanoutuminen ei ollut mikään helppo päätös, mutta lopulta se oli ainoa päätös, jonka pystyin tekemään. Tunsin niin vahvasti paikkani olevan jossain muualla, että lopulta minulla ei ollut vaihtoehtoja, vaikka mieli ehkä aluksi yrittikin pistää jopa vastaan ja selitellä ja luoda uhkakuvia tulevasta. Jotenkin vain tiesin ja tunsin, että selviän jollain tapaa ja olenkin ollut siinä onnellisessa asemassa, että minulla on ollut koko ajan paljon töitä. Toki minulla on myös pari kolme ammattia, jotka sujuvasti pystyn yhdistämään, pitkää päivää toimituksessa tekevänä se ei olisi ollut mahdollista tässä mittakaavassa ja voisin vaikka lyödä vetoa, että myös unelmani Naisen iholla -kirja olisi jäänyt haaveeksi saati miten aika riittäisi bloggaamiseen? Ei mitenkään. Enkä sano, että stressin määrä olisi nyt ollut mitenkään vaatimattomampi, mutta onneksi olen kasvanut näiden freevuosien aikana. Olen oppinut hallitsemaan stressin tunnetta ja elämään enemmän niin, että tulee mitä tulee, se otetaan vastaan sellaisena, Nyt on näin -asennetta vaalien. Teen aina parhaani, siis sen, minkä siinä tilanteessa pystyn tekemään. Ja toki joskus vieläkin stressiä pukkaa päälle niin, että on pakko tirauttaa kyynel tai pari, mutta ne ovat oikeasti harvinaisia ja nykyään myös  nopeasti ohi meneviä tilanteita. Eli homman nimi ei ole se, että elämä olisi jotenkin stressittömämpää välttämättä, vaan homman nimi on se, että stressistä huolimatta koen, että oma tarkoitukseni toteutuu. Kun tekee sydämestä käsin, ei pelosta tai siitä, että on pakko, niin se näkyy myös lopputuloksessa.

Monille ihmisille työnteko ei välttämättä ole merkittävä osa elämää, ja suuri osa meistä on ihan tyytyväisiä niissä hommissa, mitä sitten tekeekin. Jotkut arvostavat sitä, että kun työpaikan oven sulkee, myös työt jäävät sinne. Itsellänihän tämä ei toteudu, vaan työjuttuja kelailen pitkin vuorokautta fyysisestä olinpaikastani huolimatta ja esimerkiksi ryhmäliikuntatunteja ohjaan silloinkin, kun moni muu on vapaalla. Itse olen asian hyväksynyt ja tämä sopii minulle. Kuitenkin, jos oma duuni ei innosta eikä sen asian kanssa ole sujut, vaan työ tai työpaikka vaivaa jatkuvasti ja tilannetta myös tuo esiin lähipiirille valittamisen ja voivottelun merkeissä, silloin olisi hyvä tehdä jotain. Silloin, kun on itselle vastenmielisessä tilanteessa, oli kyse sitten ihmissuhteesta, työstä, opiskelusta, harrastamisesta, itseltään kannattaa kysyä yksi kysymys. Kenen elämää oikein elän? Teenkö näin, koska muut haluavat, luulen, että muut haluavat tai siksi, että ulkopuolelle elämäni näyttäisi hyvältä? Olen niin monta kertaa muuten kohdannut tuon niin omassa elämässäni kuin ystävien ja tuttujen kanssakin, että vaikka asiat ja arki näyttäisi ulospäin miten hyvältä tahansa, se ei välttämättä kerro totuudesta yhtään mitään. Sitä täydelliseltä näyttävää arkea voi elää toivonsa menettänyt, surullinen ja onneton ihminen, joka on hukassa ennen kaikkea itseltään. Kun taas oppii tuntemaan itseään, alkaa tietää, mitä elämältään haluaa. Lopulta ei vain ole enää mahdollista tehdä asioita, jotka ovat ristiriidassa oman sydämestä kumpuavan halun kanssa tai ristiriidassa omien arvojen kanssa. Paine tehdä merkityksellisiä asioita ja toteuttaa itseään kumpuaa itsestä ja niin valtavalla voimalla, että sitä ei voi lopulta kovin kauaa enää sivuuttaa. Oli kyse sitten mistä tahansa, itselleen ei voi kauaa valehdella. Ja jos olet ihan hukassa, pysähdy. Mene metsään ja puhu puille! Kyllä se ajatus alkaa sieltä selkeytyä, mitä oikein haluat tehdä, ja mitä halusit tehdä ennen kuin hurautit sen loputtoman oravanpyörän sisään.

Minulta aina kysytään (viimeksi perjantaina) olenko katunut ikinä sitä, että jätin loistoduunin taakseni. En ole katunut, en kertaakaan. En edes silloin, kun painan pitkää päivää, kaikki hommat kaatuvat niskaan samaan aikaan, haastateltavat peruvat jo sovittuja tapaamisia, painetussa lehdessä on virhe, kaverit hehkuttavat kesälomarahojaan, joita minä en tule näkemään. Aina kun kuulen tuon kysymyksen, tiedän, että tein oikein ja teen yhä oikein. Olen omalla polullani, välillä menen eteen kaksi askelta, yhden taakse. Välillä yhden eteen, kaksi taakse. Se on elämää se.

Iloista alkanutta viikkoa sinulle!

Juuri näin. (Kuva: Pinterest)

Juuri näin. (Kuva: Pinterest)