Äiti hunningolla

Ei sentään pieni nainen hunningolla, kuten tytär, 10, lauleskelee.

Edellisessä postauksessani mainitsin kirjoittaneeni paperille kymmenen minulle tärkeää asiaa, joihin aion keskittyä tulevana vuonna. Näin siis tein, ja yllättävän moni niistä käsitteli itseäni ja omaa hyvinvointiani. Huomasin, että vaikka olen onnistunut yhdistämään työn ja kotielämän (kiitos kuuluu myös puolisolleni), olen paitsi ollut laiska sosiaalisesti kuin myös laiminlyönyt itseäni. Muistan vielä kuinka viime toukokuussa iloitsin työhuoneesta ja siitä, että pian saan meikata ja laittautua, kun pääsen kotiofficesta töihin ihmisten ilmoille. Kuinkas sitten kävikään? Useimmiten olen marssinut paikalle Adult Surfer -lookissani hattu päässä, farkut lököttäen ja tennarit jalassa, parhaassa tapauksessa lapsen aamupuurot rinnuksilla. Viimeiset kaksi kuukautta olen yrittänyt saada kynteni lakattua. Milloin viimeksi lekottelin kasvohoidossa tai hieronnassa? Enkä edes muista, milloin olisin ollut yksin. Toki töissä tai matkalla töihin, mutta oikeasti yksin.

Olen aina ajatellut niin, että itsestään kannattaa pitää oikein hyvää huolta. Käytännössä taas asia on ollut viime aikoina vähän rempallaan. Eikä kyse ole nyt mistään isoista jutuista. Kuitenkin kaikista niistä pikku asioista muodostuu kokonaisuus, minä itse. Ja oikeasti kai vasta sitten voi olla täysillä läsnä muita varten, kun itse on tyytyväinen oloonsa henkisesti kuin fyysisestikin. Ja onhan hyvällä fiiliksellä iso vaikutus ihan tahansa missä vain arjen asioissa: Lasten kanssa touhutessa, työasioissa ja parisuhteessakin sujuu kaikki paremmin silloin kun arvostaa itseään ja on tyytyväinen elämäänsä.

Vielä niistä ylös kirjaamistani asioista. Okei, jos ei harkittua shoppailua (tarvitsen oikeasti uuden talvitakin!) ja matkustelua (ennen matkustin paljon työni puolesta, nyt en ole edennyt juuri Tukholmaa kauemmaksi) oteta huomioon, aion keskittyä myös vain olemiseen. Otin tavoitteekseni olla joka päivä 20 minuuttia yksin, siis niin, että en tee mitään, en keskustele kenenkään kanssa ja olen ilman jatkuvaa äitiäitiäitiäiti-mantraa. Lupasin itselleni liikkua muutenkin kuin vain ohjata ryhmäliikuntaa. Ja voi, miten kaipaankaan lukemista.

Yllä oleva voi kuulostaa itsekkäältä, mutta se ei ollut tarkoitukseni. Joskus vain tuntuu siltä, että perhe-työsymbioosissa on helppo hukata itsensä. Toki se on varmasti omaakin syytäni: Tahdoin palata töihin aikaisin enkä ole osannut laittaa yksivuotiastamme vielä juurikaan hoitoon saati yökylään. Kai se pitää vain ymmärtää, että tietyssä elämän ruuhkavaiheessa on silti helppo kokea riittämättömyyttä, vaikka ei olisi enää aikaan tavoitellut täydellisyyttä. Kun oikeasti pitäisi vain hyväksyä, että nyt tilanne on tämä ja sen teen, minkä ehdin ja jaksan. Ehkä saan kynteni lakattua ensi vuoden puolella!

Mä tiedän, mä meen kaiken edelle! Mä oon vaan niin ihana ja toi mutsi on niin nynny.