Älä kadehdi menestyjää, vaan keskity omiin hommiis

”Älä kadehdi menestyjää ja märise selän takana. Ihaile menestyjää ja verkostoidu hänen kanssaan.” Tämän ihan parhaan lainin luin Satu Rämön ja Hanne Valtarin kirjasta Unelmahommissa (Wsoy 2017), jonka otan lukuun nyt uudemman kerran. Haluan vielä lisätä tuon virkkeen perään, että keskity omiin hommiis.

Haluaisin sanoa, että muutaman päivän olen miettinyt maailmanrauhaa, mutta oikeasti olen miettinyt juoksemista. Olen myös pohtinut sitä, miksi vähättelen itseäni juoksijana ja edes mietin sellaista, voinko kutsua itseäni juoksijaksi ja mahdollisesti kertoa, että harrastan tai harjoittelen juoksua.

Tämä postaukseni siis sai alkunsa siitä, kun yhtäkkiä pyytämättä ja yllätyksenä huomasin vertaavaani itseäni ja juoksujani muihin ihmisiin, lähinnä Instagramissa. Toki en itsekään sinne huonoimpia otoksiani laita, mutta yhtäkkiä tuntui, että kaikki muut juoksevat niin paljon paremmin, vähintäänkin pidemmälle ja totta kai kauemmin. Kaikilla muilla oli paremmat juoksukamat, kauniimpi askel, kiinnostavimmat juoksukisat ja täydellinen kehonhallinta. Ja kaikkien mielestä juoksu oli hauskaa, siis koko ajan! Siis sellaista ihkua namnamia, jossa huono hetki on käsite, jota ei ole olemassa.

Silloin jossain nipisti. Sain ehkä hetkellisen yliannostuksen Instagram-juoksuista. Samalla ikäväkseni huomasin, että olin verrannut itseäni muihin. Ehkä jopa salaa vähän kadehtinutkin, jonka nyt tunnustan julkisesti.

Olin kuvitellut päässeeni tuosta itseni vertailusta muihin jo aika päiviä sitten, koska vilpittömästi olen sitä mieltä, että itseään kannattaa verrata ennen kaikkea omaan itseensä ja omaan kehitykseensä, ei muiden suorituksiin tai tekemisiin. Sitä paitsi vertailu rajoittaa ja estää meitä tekemästä asioita. Enhän enää edes harmistu, vaikka joogatunnilla viereisellä matolla tyyppi saisi itsensä vaikka mille mutkalle ja näyttäisi esteettiseltä kun itse lähinnä muistutan taipuisuudeltani virtahepoa. Siksi olinkin yllättynyt, että jostain syvältä pulpahti tällaisia, ihanaan juoksemiseen liittyviä omituisia jatuksia. Huomasin, että elvytettyäni juoksuharrastukseni ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sellaiseen tilaan, että oikeasti juoksen monta kertaa viikossa, olin alkanut analysoida itseäni juoksijana ihan liikaa.

Jos nyt juoksisit vain ja lopettaisit ton kelailun, sanoin itselleni.

Sillä oikeasti pyörittelin päässäni ihan typeriä ajatuksia. Näistä turhanpäiväisistä keloistani varmaan myös kumpusi se valtava haluni parantaa aikojani eri juoksuissa, olinhan alkusyksystä asettanut itselleni heti (kovia) tavoitteita. Totta kai haluan yhä edelleenkin olla parempi ja kehittyä juoksijana, nautin jokaisesta juoksuvalmennuksen kerrasta, sillä opin koko ajan lisää, mutta loppujen lopuksi se nyt on se ja sama, juoksenko maratonin ensi vuonna aikaan 3:59 vai 4:29. Aloin miettiä, mistä tämä jo kauan kuopattuna ollut kaikki tänne heti mulle –asenteeni nyt oikein kumpusi?

Toki tavoitteet usein motivoivat ja kerrankin orjallisesti, mutta nautinnolla, olen toteuttamassa Vauhtisammakoilta saamaani juoksuohjelmaa. Tavoitteita pohtiessa on kuitenkin hyvä muistaa sekin, että tärkeintä hommassa on säilyttää tekemisen ilo, ei rypistää itseään niin tiukille, että homma alkaa tuntua pakolta.

Samalla aloin pohtia sitä, että onko edes tarpeen lokeroida itseään miksikään, koska mitä väliä millään on oikeasti! Silti pieni epäilys hiipi mieleeni, että ehkä olenkin sittenkin vain wannabe-juoksija, kuten moni kuvailee olevansa esimerkiksi Instagramissa (vaikka heidän kaikki juoksuun liittyvät asiansa vaikuttavat supertäydellisiltä). Aloin myös miettiä sitä, kuka sitten on oikea juoksija? Ihminen, joka pystyy ottamaan juoksuaskelia joko omin jaloin tai apukeinoin? Tyyppi, jolla on täydellinen juoksutekniikka ja joka elää ja hengittää juoksua? Kuinka paljon oikealla juoksijalla pitää olla kilsoja alla viikossa? Onko ultrajuoksija parempi kuin maratoonari ja maratoonari oikeampi juoksija kuin puolikkaasta suoriutunut? Vai riittääkö se, että harrastaa juoksua ja ennen kaikkea nauttii siitä?

Pah. Siinä vaiheessa sanoin itselleni, että pitäiskö vähän rauhottua. Vedä nyt vaan ne lenkkarit jalkaan ja oo hiljaa. 

Huomasin myös, etten osannut vastata yhteenkään esittämääni kysymykseen, mutta päätin, että minulle saa riittää se, että harrastan juoksua, juoksen ja nautin siitä. Päätin, että vaikka huomaan jonkun tehneen minun silmiini ihan mielettömän hienon suorituksen ja sitten todenneen, että äh, ihan huono aika, surkea suoritus tai ohhoh, huonoin juoksu ever, niin ymmärrän, että hän vertaa itseään itseensä, ei minuun. Jotenkin olin hetkellisesti ajatellut, että jos tuo ei ole tyytyväinen tuohon, niin minunkin pitää tehdä paremmin.

Pieni muistutus vielä: jokainen meistä on erilainen ihminen. Jokainen katsoo maailmaa omasta kulmastaan, jokaisella on ne omat tavoitteensa. On siis ihan sama, mitä vauhtia se naapuriradan kaveri pinkoo tai kuinka pitkiä lenkkejä se ihailemani Instagram-ihminen kipittää, minä juoksen lopulta vain itseäni, hyvinvointiani, terveyttäni ja pääkoppaani varten. Ja olen kiitollinen siitä, että se on minulle mahdollista.

Älä kadehdi menestyjää ja märise selän takana. Ihaile menestyjää ja verkostoidu hänen kanssaan. Keskity omiin hommiis. 

Amen.

Jenny