Alleen litistävät tunteet – niilläkin on viesti

Tämän vuoden talvena ja keväänä olen aika ajoin luisunut sinne jonnekin vellomisen, apatian, surun ja ahdistuksen puolelle. Alleen litistävät tunteet – niilläkin on viesti!

En ole jaksanut olla koko ajan niin vahva, kuin olen kuvitellut olevani. Tosin tämä ei todellakaan ole ollut mitään verrattuna 10 vuoden takaisiin aikoihin, kun paitsi itse poltin itseni loppuun ja myös vaikea elämäntilanne poltti minut loppuun, minkä seurauksena tuli masennus ja syvä kuristava epätoivo ja monet muut hankaluudet, joista rämpinen ylös kesti monia vuosia ja on vaatinut todella paljon henkistä työtä. Mutta niistäkin ajoista selvittiin ja uskon, että juuri niistä ajoista johtuen olen nykyään tällainen kuin olen, useimmiten hyvinvoiva, energinen, iloinen, kiitollinen ja empaattisesti ajatteleva. Vaikka sainkin tuolloin apua useasta suunnasta, koen yhä edelleen, että lopulta valinnan elämäni suunnan muuttamisesta tein minä itse: halusin voida paremmin ja sen eteenhän tässä on työskennelty jo vuosia niin henkisesti kuin fyysisesti, välillä luisuttu taaksepäin ja sitten taas stepattu hurjaa vauhtia eteenpäin.

Mutta kertaakaan viime vuosien aikana en ole tuntenut oloani sellaiseksi kuin kovin usein 10 vuotta sitten, että en jaksaisi nousta aamulla tai että herätessäni vain odottaisin, että tulisi jo ilta, kun saisi painaa pään tyynyyn ja voisi irrottautua kaikesta, mutta kummallista alakuloa on ollut aika ajoin ja monenlaisia tunteita. Sen sijaan, että olisin ne ei niin toivomani tunteet tukahduttanut tai niitä piilotellut, olen antanut niiden tunteiden tulla, toivottanut ne tervetulleeksi ja olen niistä myös puhunut ja kirjoittanut, viimeksi eilen Instagramissa, kun kerroin, että välillä sitä vain toivoisi, että olisi 17 ja olisi tehnyt erilaisia ratkaisuja elämässä. Nuoruutta en kaipaa, ja tavallaan ajattelen myös, kuten minulle viisaasti sanottiinkin, että mistäpä sitä tietää, ajattelisiko jotkut muut valinnat tehneenä kuitenkin samoin, että olisipa tehnyt toisin.

Nuo aika ajoin saapuneet alleen litistävät tunteet ja apatia kuitenkin ovat pistäneet miettimään ja saaneet minut ymmärtämään sen, miten tärkeää on pitää itsestä hyvää huolta. Usein niitä hankalalta tuntuvia tunteita ja päiviä tulee, kun minäkin olen laiminyönyt hyvinvointiani: olen nukkunut liian vähän, stressannut liikaa, tehnyt töitä liikaa ilman riittävää palautumista, olen syönyt epäsäännöllisesti ja huonosti, en ole ollut tarpeeksi rakkaiden ihmisten kanssa, liikkumisen sijaan olen jäänyt sänkyyn makaamaan ja tuijottanut kattoon. Eli kun nuo asiat kääntää toisinpäin, niin tiedän, miten voin ainakin useimmiten välttää noita murheen alhoja ja synkkiä hetkiä: pidän huolta hyvinvoinnistani, nukun riittävästi, pyrin olemaan stressaamatta, teen sopivasti töitä ja keskityn palautumiseen, syön säännöllisesti ja hyvin ja olen ihmisten kanssa, joilla on merkitystä ja liikun sopivasti, en liikaa enkä liian vähän. Jos laiminlyön hyvinvointiani, nuo tunteet hiipivät kuin salaa ja vaivihkaa, onneksi eivät enää niin vahvasti kuin silloin aikanaan, ja onneksi eivät jää kyläilemään pitkäksi aikaa, vain joiksikin päiviksi.

Lopulta kuitenkin uskon, että kaikelle näille tämän vuoden tuntemuksillekin on paikkansa ja aikansa ja ne haluavat nyt puskea minua suuntaan, jolle itse lopulta annoin periksi: aion edes kokeilla. Ja mitä menneisiin tulee, olen käynyt läpi asioita, joista on tullut merkittävä osa omaa elämäntarinaani ja jotka ovat muuttaneet minua paljon, mutta eivät enää hallitse arkeani enkä edes tunne itseäni selviytyjäksi. Ajattelen, että selviydyn tuolloin monista vaikeuksista, mutta en halua olla selviytyjä lopun elämääni. Enemmänkin koen, että olen onnistunut muuttamaan hankalat asiat ja tapahtumat voimavaroiksi ja keinoiksi, joilla voin esimerkiksi auttaa muita. Silti mikään asia elämässä ei ole mustavalkoista eikä suoraviivaista, vaan kai näitä luisumisia ja lipsumisia tapahtuu loppuelämän. Ne muistuttavat lopulta myös siitä, miten kiitollinen voin olla monesta, ihan tästä tasapaksusta ja useimmiten iloisesta elämästä.

Ja toki voin olla kiitollinen myös siitä, että olen löytänyt itsestäni puolia, joiden olemassaoloa en vaikka 10 vuotta sitten voinut edes aavistaa. Näiden voimavarojen suuntaamista mietin nyt jatkuvasti: miten saisin parhaiten niitä hyödynnettyä. Ehkä yksi kanava on tämä blogi, jolla voin kertoa, että lopulta kaikki järjestyy jollain tapaa ja elämä, se vain kulkee eteenpäin: Yhtenä aamuna huomaat, että kaikki on ohi, ja on helpompi hengittää. Ehkä blogin lisäksi jotain muutakin, se selviää aikanaan.

Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi mahtavaa viikonloppua! Mikäs meininki?

Jenny – joka aikoo keskittyä pian alkavalla lomalla kukkien haisteluun ja chillaamiseen –