Ei oo aikaa opettaa ja muut unelmanlyttääjät

Hassuja asioita on pyörinyt mielessäni viime päivinä. Siksi teksti Ei oo aikaa opettaa ja muut unelmanlyttääjät. Sitten tuli mieleen sellainen asia, että uskokaa ihmiset unelmiin siitä huolimatta, mitä muut sanovat! Ja toisena asiana haluan sanoa sen, että kannustetaan toisiamme mieluummin kuin tallotaan perusteettomasti. Kolmantena vielä se, että sun unelmat on sun unelmia, ja mun unelmat mun unelmia. Kaikilla ei tarvitsekaan olla samoja.

Useimmiten saan myönteistä tai rakentavaa palautetta, mutta monenlaista sanomista on tullut eri hommista vuosien varrella. Lähes samalla hengenvedolla mietin kuitenkin sitä, että jos tarpeeksi olen halunnut jotain, siis todella palavasti, olen tehnyt niitä asioita palautteesta tai muiden sanomisista huolimatta. 

Aloitin toimittajan työt aikanaan 14 vuotta sitten, kun olin tajunnut, etten pysty kovin kauaa työskentelemään kokopäiväisenä liikunnanohjaajana. Toki viikko-ohjelmassani oli kevyempiäkin tunteja, mutta jos jumppaa 20-30 tuntia viikossa ei hyvä heilu kovin kauaa.

Muistan vieläkin ensimmäisen aikuisiällä julkaistun juttuni, jossa esittelin viisi erilaista jumppaohjaajapersoonaa. Se julkaistiin Trendissä ja on muuten muiden ensimmäisenä vuonna kirjoittamieni juttujen kanssa tallessa samassa mapissa. Hyvin pian ymmärsin senkin, etten voi enää säästää jokaista kirjoittamaani artikkelia, koska niitä syntyi niin vauhdikasta tahtia. Minulla ei ole aavistustakaan kuinka monta lehtijuttua olen kirjoittanut vuosien varrella, mutta varmasti tuhansia.

Kun sitten kuljin aluksi hyvin laihan mappini kanssa toimituksissa esittelemässä juttunäytteitäni, ei minua joka paikkaan huolittukaan kyläilemään.

Ei meillä ole aikaa alkaa opettaa täällä ketään, kuului erään silloisen päätoimittajan vastaus eräässä lehdessä, jota kovasti ihailin.

Olin vähän pettynyt. Toki ymmärsin, että kiire oli, mutta olin ajatellut, että arvostamani ihminen olisi osannut suhtautua nuoreen toimittajanalkuun vähän kannustavammin. Asiat kun voi esittää eri tavoin.

En kuitenkaan millään muotoa lannistunut tuosta takapakista, koska olin niin innoissani, että olin löytänyt jotain sellaista, jota todella halusin tehdä toisen lempityöni ohessa. Itse asiassa se ei niin kovin ystävällinen sähköposti sai minut sisuuntumaan ja tein ehkä jopa vielä enemmän, että saatoin jatkaa valitsemallani tiellä. Aluksi esimerkiksi vertasin toimituksiin lähettämiäni juttuja editoituihin, lehdessä julkaistuihin juttuihin. Huomioin jokaisen pilkun ja muunkin korjauksen ja panin ne visusti mieleeni, että ensi kerralla tekisin vielä paremmin enkä sortuisi ainakaan samoihin virheisiin.

Sitkeä työ ja halu oppia kannattivat. Omalla työurallani ovat myös tähdet olleet jotenkin aina kohdallaan ja työpaikkoihin olen ajautunut myös sattuman kautta. Olen törmännyt ihmisiin, jotka oikeasti ovat uskoneet minuun ja joiden kautta olen saanut mahtavia työtilaisuuksia. Heitä on useampia ja heillä on ollut suuri merkitys urallani. Ihan samalla tavalla he kaikki olisivat voineet sanoa, että kuule ei oo aikaa opettaa. Ehkä he näkivät minussa potentiaalia ja sen kovan halun kirjoittaa, jota kaikki eivät halunneet huomata.

Toinen palaute, joka sai minuun vain lisää puhtia, oli eräästä lehdestä, jonne olin kirjoittanut artikkelin vesijuoksusta. Sähköpostillisen verran luin haukkuja kirjoittamastani ilmiselvästi huonosta jutusta, mutta en saanut kuitenkaan sellaista palautetta, jonka avulla olisin juttua osannut korjata. Sen sijaan, että olisin lannistunut, koska olin tehnyt turhaa työtä eikä juttua koskaan julkaistu, kirjoitin myöhemmin samaan lehteen varsin analyyttisen jutun eräästä toisesta lajista. Mutta luojan kiitos en kadottanut sitä päätoimittajan negatiivisena pitämää naistenlehtimäistäkään tatsia, niihinhän  pääosin olen juttujani kirjoittanut.

Kun sitten pääsin ensimmäisen kirjaunelmani pariin ja olin saanut kustannussopimuksen Naisen iholla – 32 tarinaa tatuoinneista -kirjalle, kuulin monestakin suusta, että hohhoijaa, kenen sä luulet sen kirjan ostavan, no onko vähän marginaalinen kohderyhmä. Kirja oli ehkä hieman aikaansa edellä, eikä siitä koskaan otettu toista painosta, mutta silti olin sitä mieltä, että opus kannatti tehdä.

Nämä olivat vain muutamia esimerkkejä. Takapakkeja ja poikkiteloin asettuvia ihmisiä on ollut tiellä enemmänkin, mutta aina olen mennyt kohti sitä, mikä minua on kiinnostanut.

Tällä hetkellä ne isommat unelmani liittyvät harrastamiseen. Minua innostaa tehdä tätä blogiani entistä paremmin, vaikka toki aika on rajattua. Vielä isompana siintävät mielessä juoksutavoitteet: ensin haluan parantaa kympin, puolikkaan ja maratonin aikoja, kuten olen jo kirjoittanutkin, mutta jo jonkin aikaa olen todella kiinnostuneena lukenut ultramatkoista kaiken, minkä vain olen käsiini saanut. Myös polkujuoksu kiinnostelee, joten ei tässä tiedä, minne tässä vielä joutuukaan. Esimerkkeinäni on monia ruotsalaisia, saksalaisia ja kotimaisia 40+ naisia, joita seuraan Instagramissa. On mahtavaa, että moni on valmis näyttämään, että monen asian voi saavuttaa, mutta se ei tarkoita sitä, että tie sinne olisi vain lempeää linnunmaitoa. Myös niitä persepäiviä tulee, oli kyse sitten töistä tai harrastamisesta. Mutta niistä mennään eteenpäin ja eikä luovuteta, jos jotain todella halutaan.

Ja kyllä, olen saanut jo kuulla, että eikö nyt vähän lyhemmät matkat riittäisi. Että pitkien matkojen juokseminenhan on ihan älytöntä hommaa, ai onko pakko sitten juosta jotain sata kilsaa, siinähän menee vain paikat rikki, etkö sä ala olla jo vähän vanha tollaseen. 

Sen verran olen oppinut, ettei niitä unelmia kannata unohtaa siksi, että joku muu nyt sattuu olemaan niistä eri mieltä. Eikä kannata loputtomiin odottaa, vaan jos joku todella polttelee, niin sitä kohti kannattaa todella kulkea. Tästä eteenpäin opettelen ehkä myös rohkeammin puhumaan niistä omista unelmista ja tavoitteista ääneen. Senkin uhalla, että joku muu (jonka ei niitä tarvitse edes tavoitella) ahdistuu.

Mahtavaa viikon alkua!

Jenny