painonhallinta

Elämänmuutokseni suurin este oli tottumus

Viime aikoina olen postannut ahkerasti Instaan ennen ja jälkeen -kuvapareja muistuttamaan itseäni siitä, missä olin ja missä olen nyt. Samalla olen miettinyt kiivaasti sitä, miksi päästin tilanteen niin pitkälle varmaan kolmatta kertaa viimeisen kuuden vuoden aikana ennen kuin aloin tehdä muutoksia hyvinvointini eteen. Että miksi vain porskutin eteenpäin, enkä muuttanut mitään aiemmin, vaikka olin väsynyt, turhautunut, huomattavasti useammin alakuloinen, stressaantunut ja energiat olivat vähissä.

Väitän, että omalla kohdallani suurin asia oli tottumus.

19.12.16 ja 18.9.17. Kuvien välillä on noin 15 kiloa, mutta paino on pieni asia monen muun muutoksen rinnalla, jotka ovat tapahtuneet.

Olin niin tottunut yllä kuvailemaani oloon, etten oikeastaan kaikessa arjen pyörityksessä edes osannut tuossa ajanjaksossa kaivata muuta. En ennen kuin vasta sitten, kun aloin kyllästyä ainaiseen vetämättömyyteen ja mietin, että en halua elää sellaista väsähtänyttä arkea enää nelikymppisenä. Tajusin myös sen, että jos nyt en muuta asioita, se ei ainakaan vuosien karttuessa muutu helpommaksi. Että jos vielä nyt on kohtuullisen helppoa muuttaa elämäntapoja ja saada pysyviä tuloksia, lisää energiaa, jaksamista, intoa ja virtaa, niin se ei välttämättä ole niin helppoa 5, 10 tai 20 vuoden päästä.

Ymmärrän sen, että kun ensimmäisen kerran koskaan elämässäni eli kuusi vuotta sitten olin tilanteessa, että olin ylipainoinen ja halusin karistaa liikakiloni, olin juuri saanut lapsen, joka sitten oli huono nukkumaan tai jos myönteisesti halutaan ajatella, niin lapsi oli loistava heräilemään ja suorastaan mahtava pysymään hereillä vaikka keskellä yötä. Kun nukkumattomuuteen yhdisti työnteon ja palautumiseen nähden liiallisen urheilun (ohjasin silloin kymmenisin viikkotuntia kovatempoista liikuntaa), ei ollut ihme, että voimat loppuivat, ylikunto saapui ja kolapullo, suklaapatukka sekä muut roskahiilarit sohvasta puhumattakaan vetivät minua magneetin lailla puoleensa.

Kun sieltä suosta nousin, toisen kerran romahdus tapahtui, kun aloitin uudessa työpaikassa liki viiden vuoden freelanceriuden jälkeen. Jotenkin vain aikaa ei tuntunut olevan liikkumiselle ja kun ruokatottumukset olivat väärät, niin kohta heräsin taas ihmettelemään, että mistä nämä kilot tulivat ja mitä ihmettä tapahtui. Jostain syystä kuitenkin aika pian ihmettelyn aloitettuani aloin tottua olooni, vaikkei se mahtava ollutkaan. Totuin myös isompaan ulkomuotoon enkä edes oikeastaan nähnyt itseäni sillä tapaa kuin nyt itseäni katson jälkikäteen esimerkiksi valokuvista. Vielä vuosi sitten syksyllä ohjasin kuitenkin koviakin tunteja eikä kunnossani ollut vikaa, vaikka toki hyppiminen oli raskasta sillä painolla. En kuitenkaan osannut huolestua pienestä ylipainosta edes terveyden takia.

Sitäpaitsi jotenkin taisin jossain vaiheessa kuvitella, että tein asioita liikapainon ja vähän energian suhteen. Kun eräälle kollegalle asiaa kerran valittelin, niin hän totesi, että voitko oikeasti sanoa, että olet tehnyt kaikkesi. Silloin ymmärsin, että olin kuluttanut sillä kertaa aikaa enemmän voivotteluun kuin asian muuttamiseen. Auts.

Jossain vaiheessa kuitenkin viime syksynä kyllästyin siihen oloon, joka minulla oli aina. Sitä on vaikea kuvailla, mutta jotenkin fiilis oli niheä ja tunkkainen ja aloin oivaltaa, että ihan oikeasti voisin voida niin paljon paremminkin, jos vain tekisin asioita toisin. Mietin pitkään, miten alan parantaa fyysistä oloa ja lisätä paukkuja arkeen. Olin kuitenkin ne pari kertaa pudottanut painoa ja saanut kilot korkojen kanssa takaisin. En siis sano, että olisin ryhtynyt koko hommaan mitenkään kovin impulsiivisesti. Ensin palkkasin personal trainerin, joka oli ikään kuin lämmittelyä tulevaan. Vaikka oma osaamiseni ja tietotaitoni on hyvinvointipuolella vahva, kaipasin jonkun ulkopuolisen, jolta saisin palautetta. Tajusin kyllä, ettei pt voi auttaa, jos ruokatottumukseni ovat mitä sattuu. Meni vielä jonkin verran aikaa, että aloin pohtia, miten syömisteni kanssa toimisin. Heti aluksi tuntui selvältä, että nyt en ole kieltämässä itseltäni mitään. En aio noudattaa mitään ruokavaliota, jota en voi ajatella noudattavani loppuelämää. En aio laskea kaloreita tai punnita ruokiani, enkä kuljetella sopivia sapuskoja eväsbokseissa kylään tai työpaikalle. Isoimmat muutokset ruokavaliossani olivat proteiinin lisääminen lähes joka aterialle, säännöllisesti syöminen sekä aamupalan syöminen aina. Niillä eväillä menin reilu puoli vuotta. Nyt toisella vuoden puolikkaalla muutoksia on tapahtunut kuin itsekseen, esimerkiksi annoskokojen suhteen. Nykyään ruokailuni ovat yhä hyvin samantyyppiset kuin alkuvuodesta, paitsi että syön nykyään vähemmän ruokaa. Kun paino on pudonnut, ovat myös ruokamäärät pienentyneet kuin itsestään. Lisäksi kun syön kohtuullisen terveellisesti, niin mieliteot ovat häipyneet. Toki syön välillä karkkia, pullaa, pizzaa ja mitä nyt ennen usein himoitsinkaan, mutta hyvinkin kohtuudella. Herkuttelua en ole siis tietoisesti mitenkään yrittänyt saada kuriin, vaan se on tapahtunut automaattisesti tässä kuukausien kuluessa. Ne asiat, jotka ennen olivat mielitekojeni kohteena, tuntuvat nykyään monin paikoin jopa vastenmielisiltä. Mitä tahansa höttöä en vain kehooni kaipaa. Ehkä kehokin on oppinut, mikä sille on hyväksi?

Mutta vielä sanoisin, että yksi tärkeä merkkipaalu siinä, että aloin muuttaa asioita ja hakea parempaa hyvinvointia, oli se, että pysähdyin tunnustelemaan oloani. Mitä tunnen? Ai väsymystä, turhautumista, alakuloa, stressiä ja energiatkin ovat vähissä. Kun olin selvittänyt nuo tuntemukset itselleni, aloin miettiä, mitä minun pitää lisätä ja mitä vähentää, jotta nuo tuntemukset alkavat hiipua. Koko ajan tunsin, että tällä kertaa minulla ei ole kiire. Aina sanotaan, että tavoitteilla on hyvä olla deadline, mutta itse ajattelen tällaisesta elämänmuutoksesta ja painonpudotuksesta niin, että deadline usein saa ihmisen sortumaan hätäratkaisuihin ja kulkemaan sieltä, missä aita sillä hetkellä vaikuttaa olevan matalin. Loppuelämän ratkaisujen kanssa ei kannata kiirehtiä, vaan antaa  itselle, keholle ja mielelle aikaa sopeutua niihin pieniin muutoksiin.Toki jotkut ihmiset haluavat romauttaa perustukset kertalaakista, mutta jos itse olisin muuttanut isosti kaiken, nopeasti ja samalla kerralla, tuskin olisin jaksanut määrätietoisena niissä päätöksissäni pysyä.

Mutta kuten sanottu, ihminen tottuu kaikkeen. Ihminen tottuu myös siihen, mikä tuntuu ensin epämukavalta, mutta muuttuu sitten arkipäiväksi. Ja nyt puhun myös niistä muutoksista, joita itse olen tällä pian 9 kuukautta kestäneellä matkallani tehnyt!

Mutta mitään ei voi muuttaa, jos ei itse ensin huomaa asian olevan jotenkin pielessä tai vinksallaan. Omasta mielestäni itsensä ja tunteidensa tuntemuksella onkin suuri rooli myös elämäntapamuutoksissa ja painonhallinnassa.

Mutta matka jatkuu! Herääkö ajatuksia?

Jenny

P.s. Instagramissa ja Facebookissa. Tervetuloa! Lisää painonhallintaan ja muutokseen liittyviä postauksia löytyy blogin painonhallinta-kategoriassa.

13 thoughts on “Elämänmuutokseni suurin este oli tottumus

  1. Ihanan inspiroiva tämä sinun blogisi. Hetken olen ollut lukematta ja nyt sitten ahmin näitä sinun tekstejäsi ja ajatuksiasi itsekin kovasti tästä inspiroituneena. Mahtavaa työtä olet tehnyt, onneksi olkoon! Mutta, kysymykseni liittyy tähän pt-asiaan (en ole päässyt blogisi kahlaamisessa vielä vuodenvaihteen postauksiin, mutta olen kärsimätön): mistä löysit pt:n joka ei tyrkytä sitä rahkaa, broileria ja raejuustoa, ja joka sallii myös satunnaiset hairahdukset ja kaiken sen normaalin elämän, joka elämäntapojen muuttamiseen liittyy? Toisin sanoen, kuka hän on?

    1. Kiitos Suvi kommentistasi! Ihana kuulla :)
      Mulla oli pt:nä sellainen tyyppi kuin Tuukka Pursiainen, http://www.tuukkapursiainen.com
      Hän vetää myös sellaista safkat kuntoon -valmennusta, mutta mä en niinkään kaivannut siihen ruokavalioon apua, mulla oli sen kanssa aika selvät sävelet. Tosin en voi kuvitella, että Tuukka tyrkyttäisi rahkaa, koska hän on kyllä kovin tolkun ihminen :)
      Mä siis kaipasin apua lähinnä tohon salitreeniin, ja aluksihan me käytiin yhdessä treenaamassa 3-4 kertaa kuussa. Loppuvaiheessa harvemmin ja nyt ei olla treenattu toukokuun jälkeen. Pääsin niin hyvin itse liikkeelle, että sitten meidän yhteistreenit jäi ja toki kesällä oli muutakin rahanmenoa, niin ei sitten sovittu tapaamisia. Ja mähän oon vähän sellainen tyyppi, että salilla oon tykännyt käydä enemmän talvella. Kesällä on ihanaa juosta ulkona.
      Lihaskuntoa teen lähinnä kotona tällä hetkellä. Mutta jossain vaiheessa pyydän varmaan taas Tuukkaa apuun, jos ja kun tartten salille motivaatiota.
      Tuukka kyllä voin suositella lämpimästi. Todella hyvä tsemppari ja ammattitaitoinen tyyppi.
      Kivaa viikon jatkoa sulle!

  2. No kyllä herää ajatuksia, jälleen kerran. Olen just lähipäivinä pyöritellyt mielessäni noita ajatuksia; että mitä tunnen ja mistä ne tuntemukset johtuvat. Ja ennenkaikkea sitä, mitä haluaisin tuntea ja mistä johtuu se, että en tunne niitä juuri tällä hetkellä. On ollut todella silmiä avaavaa (ja rankkaakin) miettiä näitä.

    Olen lähestynyt asiaa sen ”hyvän olon minimi” -ajatuksen/tehtävän kautta, jonka aikoinani opin Kaisa Jaakkolan verkkovalmennuksessa ja sitten sä muistutit siitä vähän aikaa sitten. Olen jotenkin tosi inspiroitunut ja innoissani tällä hetkellä kaikesta niistä auenneista solmuista, jotka olen saanut avattua. Itse asiassa niin inspiroitunut, että olen kaivanut vanhan bloginikin naftaliinista ja ruvennut kirjoittamaan pitkästä aikaa postausta. Kirjoittaminen on yksi mun intohimoista ja olen nyt päättänyt jatkaa sitä pitkän tauon jälkeen. Perästä kuuluu siis :)

    Kiitos Jenny taas kerran, sun blogista on tullut mulle ihan hirveän tärkeä <3 Oletko miettinyt pidemmälle sitä aikaisemmin syksyllä heittämääsi ajatusta luennosta/lukijatapaamisesta?

    1. Kiitos Emma kommentistasi ja kauniista sanoistasi!

      Lukijatapaaminen on vähän tässä mietintämyssyn alla. Tää syksy tuntuu kiitävän niin tajutonta vauhtia, mutta yritänpäs katsella, jos löytyisi joku mukava tila ja sopiva ajankohta! Viimeistään keväällä se varmasti onnistuisi.
      Aivan mahtavaa, että olet alkanut taas kirjoittaa! Täällä olisi sulle jo yksi innokas lukija :) Se on hyvä, että tunnistaa niitä intohimojaan ja myös tekee asioita niiden eteen! Siitä saa niin paljon virtaa, kun tekee sitä, mistä tykkää.

      Meillä lifekoutsingissa tehtiin sellaista harjoitusta, että itsensä kuvitteli kahteen tuoliin eteensä (silmät kiinni). Sitten se itse oli tuolissa a vaikka väsynyt ja tuolissa b energinen. Sitten silmät kiinni fiilisteltiin niitä kumpaakin tyyppiä ja ennen kaikkea mietittiin, mikä itsessä on erilailla sitten, kun ei ole enää se a-tuolin ihminen vaan se b-tuolin ihminen.
      Tuosta mielikuvaharjoituksesta voisi sullekin olla apua, kun kerroit, että mietit, mitä haluat tuntea ja mistä johtuu, ettet tunne niin tällä hetkellä. Lähtisitkin liikkeelle siitä tunteesta, mitä haluat tuntea, katsoisit itseäsi mielikuvissa siinä tunteessa ja miettisit, mikä siinä tyypissä on erilaista verrattuna sinuun nyt.

      Toivotan sulle mukavaa torstai-iltaa! Aurinkoa ja valoa :)

    2. Aika mielenkiintoista, juuri tuota olen tehnytkin! Kuvitellut kahta itseäni ja miettinyt, kumman kanssa haluan elää loppuelämäni.

      Blogi heräsi henkiin pitkästä aikaa. Kauhean haparoivaa on vielä kirjoittaminen, mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa :) Lisäsin sen tohon tunnistetietoihini, jos jossain vaiheessa haluat käydä kurkkaamassa.

      Mutta nyt ruoka pöytään, kiukkunälkäinen perhe (ja minä myös) jo kovasti odottaa sapuskaa :D

    3. Tosi kiva blogi sulla! Ihana idea toi hyvinvointiaakkoset :) Pitääkin tehdä se tässä ihan lähipäivinä, tosi hauska idea!
      Kiva, että aloit taas kirjoittaa, kirjoitat todella sujuvasti! Täällä yksi lukija odottaa jo seuraavaa postausta.
      Kivaa viikonloppua!

  3. Kiitos jälleen loistavasta kirjoituksesta. Innostat ja tsemppaat minuakin omalla esimerkilläsi.
    Tottuminen epämukavaan ja sietäminen ovat itsellekin tuttuja. Siedetään asioita hammasta purren. Ja vähitellen ne sitten arkipäiväistyvät. Itse olen herännyt tähän kun olen tuntenut kateutta jonkun ihmisen elämää kohtaan. Siinä kohdassa olen tajunnut asian.
    Huonojen tottumusten kääntäminen omallakin kohdalla vie kohti parempaa elämää. Kaikkia hankaluuksia ja huonoja tottumuksia ei lienee elämästä voi koskaan täysin poistaa, mutta kummasti voi taakkaa keventää. Odotan innolla lisää juttua tästä aiheesta! Mukavaa syksyä!

    1. Kiitos Kirsikka kommentistasi!
      Näinhän se on, että ihminen tottuu moneen, sietää ja lopulta ei ehkä osaa edes kaivata muuta, kun on niin tottunut.
      Ja toki se vie aikaa, että niitä omia tapoja olla, toimia ja kokea muuttaa. Itselläni on takana tätä nykyistä polkua pian 9 vuotta ja paljon olen muuttunut ja paljon on asioita muuttunut, mutta välillä tie on tuntunut pitkältä, mutta silti kannattavalta!
      Ja kuten hienosti kirjoitit, kaikkia hankaluuksia emme voi välttää, koska onhan elämä sangen epävarmaa ja arvaamatontakin, mutta onneksi voimme keskittyä hyvään, tehdä niitä muutoksia, joita voimme tehdä ja yrittää elää niin, ettei arki olisi raahautumista tai taistelua, vaan pääosin mukavaa, iloista ja hyvää arkea.
      Leppoisaa torstaita sinulle!

  4. Hei! Olen tosi iloinen etta loysin blogisi. Lukaisin muutamia postauksia yhteen menoon ja inspiroiduin. Minun ongelmani on stressi ja sen tuoma naposteluntarve ja sokerihimo. Teen lupauksia ja parannan tapojani, mutta joudun aina uuteen stressikierteeseen ja pahat tavat palaavat. Tottumus on siis minunkin kompastuskiveni. Minulla on sykleissa stressaava vaativa tyo, pitkat tyomatkat, kolme lasta, yksityisyrittajamies, ja olen vaativa, kunnianhimoinen ja velvollisuudentuntoinen. Pystyn hallitsemaan painoani paremmin aina kun olen lomilla. Kesalomalla annoin itselleni luvan syoda kaikkea mita halusin ja paino jopa hieman putosi. Tiedostan etta pitaisi opetella uusia tapoja hallita stressia, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Meditaatio auttaa hetkellisesti mutta sokerinhimo tunkee kylla senkin lapi :-) Jaan seuraamaan blogiasi ja inspiroitumaan viisaista huomioistasi.

    1. Kiitos Lilady kommentistasi! Mukava, että olet päätynyt blogiini, tervetuloa :)
      Tunnistan kyllä tuon stressin, olen sen kanssa tehnyt hommia jo pidemmän aikaa. Välillähän pieni stressi on hyvästä ja puskee meitä kohti parempia suorituksia, mutta se huono stressi taas pitkittyessään ei ole yhtään hyvä juttu. Muistelen, että kun kirjoitin stressistä artikkelia reilu vuosi sitten Pirkkaan, niin asiantuntija totesi, että jo joitain viikkoja kestäneestä stressistä toipuminen voi kestää kuukausia.
      Se olikin itselläni se herättävä tekijä, ja olen pyrkinyt minimoimaan stressiä, vaikka ainahan siinä en toki onnistu. Stressistä olen paljon kirjoittanut myös täällä blogissa tai ehkä enemmänkin sen ehkäisykeinoista.
      Mutta uskon, että sullakin haipakkaa pitää, eikä ihme, jos stressi välillä iskee.
      Itse huomasin kuitenkin sen itselläni toimivaksi, että lähdin purkamaan tilannetta ja sen stressin syitä. Jos oli mahdollista tehdä jotain toisin, yritin tehdä. Tietty meditaatio ja liikuntakin esim. auttavat, mutta jos on kovasti stressaantunut, niin silloin saattaa olla, että kova liikunta vain lisää stressiä.
      Mulla myös tuohon sokerinhimoon auttoi se, kun aloin syödä säännöllisesti ja terveellisemmin. Tosiaan lisäsin proteiinia aterioille, se pitää itselläni hyvin näläntunnetta poissa, ja kun ei ollut nälkä, ei tarvinnutkaan sokeria. Toki nämäkin ovat yksilöllisiä asioita, mutta usein huomasin, että söin herkkuja esim. tylsyyteen, nälkään, väsymykseen, stressiin, kiireen tuntuun. Niitäkin tunteita herkuttelun takana voi joskus pysähtyä tutkimaan.
      Mukavaa torstaita sulle!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *