Elvyttääkö kesken jäänyt ystävyys vai ei?

Taas mietin ystävyyssuhteita. Olisipa enemmän aikaa ja jaksamista ihmisille, mutta joskus myös rohkeutta päästää irti. Emme voi kukaan miellyttää kaikkia, joskus elämäntilanteet yhdistävät ja joskus ne erottavat. Elvyttääkö kesken jäänyt ystävyys vai ei? Siinä vasta pulma.  Onneksi sentään en ole poltellut siltoja enää vuosiin, mutta yhteydenpito on vain jäänyt joidenkin kanssa.

Pohdinta alkoi siitä, kun eräänä tylsistyneenä hetkenä selailin Facebookia ja päädyin aiemmin merkityksellisen ystävän sivulle, joka ei ollut päivittänyt kuulumisiaan pitkään aikaan. Jossain vaiheessa tiemme erkanivat enkä ollut edes ajatellut häntä toviin. Itse asiassa en edes muistanut koko ihmisen olemassaoloa, sillä eihän hän ollut pitkään aikaan ollut osa arkeani saati minä hänen.

Kukkia sinulle ystäväni!

Jotkut jossain hetkessä merkittävätkin ystävyyssuhteet vain hiipuvat, vaikkei haluaisikaan. Toki tiedän, ettei kaikkia ole tarkoitettu rinnallemme loppuiäksi eikä meitä kaikkien rinnalle. Joku kulkee kansamme pienen hetken, joku pidemmän pätkän, joku pienen hipaisun verran. Uskon, että jokaisella ihmisellä on tarkoituksensa. Jokaisesta kohtaamisesta, oli se sitten lyhyt tai pitkä, voi tuntea kiitollisuutta.

Sitten on niitä, joihin on tutustunut jo päiväkodissa, alakoulussa tai opiskeluaikoina. Tavataan ehkä harvoin, mutta mikään ei ole muuttunut, vaikka kaikki on muuttunut. Vuosien varrella on menty naimisiin, erottu, saatu lapsia, menty naimisiin, vaihdettu ammattia, vaihdettu kaupunkia, vaihdettu maata, erottu, hankittu koira, ostettu talo, vuokrattu mökki, voitettu lotossa. Sitä tuntee ystävän eksän, ystävän nyksän ja ystävän eksän nyksän ja nyksän eksän. Vaikka elämäntilanteet olisivat nyt aivan erilaisia, silti side on ja pysyy. Sitä ei mikään katkaise ja vaikka menisi parikin vuotta ilman näkemistä, irtaantuminen toisesta ei ole edes vaihtoehto. Lopulta jossain vaiheessa kohdataan taas. Aina jompi kumpi kaivautuu jostain poterostaan ja laittaa viestin, että hei, miten menee, nähdäänkö.

Sitten on heitä, joilla on ollut jokin suuri merkitys jossain elämäntilanteessa. He ehkä ovat läpikäyneet samantyyppistä elämänkriisin kantaesitystä sillä hetkellä, kun itsekin on ollut siellä syvimmässä kuopassa. Heidän kanssaan on puitu asiaa nurinperin ja käännetty jokainen kivi. Kun tapahtuu selviytyminen, ystävyyskin vain jotenkin lakkaa. Silloin se lienee perustunut enemmänkin samaan asiaan, samanlaiseen elämänkokemukseen eikä muuta yhteistä välttämättä ole oikein ollutkaan. Heilläkin on meidän elämässämme tarkoitus. Ja voi olla, että he ovat tehneet enemmän kuin tarpeeksi pelkällä läsnäolollaan silloin kun he ovat olleet luonamme. Itselläni on monia hyviä muistoja tällaisista ihmisistä vielä vuosienkin jälkeen. Mutta aika aikaansa kutakin. Kerran eräs tällainen tyyppi poisti minut Facebookistaan. Olin itsekin helpottunut ratkaisusta. Miksi roikottaa tyyppejä mukana, jotka ovat entisestä elämästä eikä olla enää tekemisissä? Mielestäni kyseinen ihminen teki rohkean, mutta ihan oikean ratkaisun.

Joidenkin kanssa yhteydenotosta taas on niin kauan, ettei enää oikein edes kehtaa soittaa tai laittaa viestiä. Silti joidenkin kohdalla miettii, että voisiko siitä vielä syntyä jotain. Ehkä, ehkä ei. Tai ehkä vain hetkeksi, kuten jos vaikka törmää sattumalta. Itse näin jokin aika sitten metrossa ihmisen, jonka kanssa olimme samassa työpaikassa ja hyviä ystäviä 20 vuotta sitten. Emme olleet nähneet varmaankaan seitsemään vuoteen, mutta nuo viisi pysäkin väliä pikakelasimme kuulumisia ja kaikki oli ihan kuten ennen. Silti se riitti, emmekä sen emme ole olleet yhteydessä. Mutta tiedän, että jos vielä joskus törmäämme, juttu jatkuu taas siitä, mihin se metrossa jäikään.

Vaikkei se luuri kovin usein soi, onneksi on kuitenkin virtuaaliyhteydenpitoa. Ehkä pitäisi olla enemmän ex tempore -näkemisiä? Sillä kun kalenterit kaivetaan esiin ja aletaan sopia tapaamista, se on loputon suo eikä todellakaan aina tule tapahtumaan. Ruuhkavuosia voi syyttää, muttei loputtomiin. Kiinnostuksen ja vastavuoroisuuden täytyy lähteä kummastakin. Joskus sitä ei vain ole, puolin ja toisin. Silloin ei ehkä kannata elvyttää, vaan päästää irti. Se voi olla vaikeaa, koska ehkä ihminen salaa hakee kaikkien hyväksyntää. Vaikka tietää, ettei kukaan voi miellyttää kaikkia.

Uskon ja luotan, että ne, joiden on tarkoitettu olevan, ne ovat. Uskon ja toivon, että he myös tietävät, että minäkin olen, jos he niin haluavat. Mutta ehkä voisimme jokainen toimia vähän paremmin. Ettemme huomaa vanhana mummelina tai pappelina olevamme täysin yksin.

Ajatuksia?

P.s. Myös aikuisiällä olen saanut lukuisia ystäviä, jotka ilostuttavat elämääni runsaasti. Ehkä se menee niin, että yksi tulee, toinen menee, kolmas sitä ja neljäs tätä ja se on vain hyväksyttävä?