Ihan kamala äitiys

Kun valvoo (puolison kera) hampaita (?) karjuvan vauvan kanssa yöllä kolmesta puoli kuuteen, ja samalla tietää, että puhelin piippaa klo 6.10 jotta ehtii seiskaksi ohjaamaan sisäpyöräilyä, meinaa iskeä uskonpuute. Tulee olo, että tää on ihan kamalaa mutta silti kamalan ihanaa.

Okei, aamun spinuohjaaja silmäpusseineen ei ehkä ollut hehkeimmästä päästä, mutta kun vain sain silmäni auki, minut valtasi mahdottoman hyvä olo. Oli upeaa, että ihmiset olivat heränneet aamulla polkemaan. Ja kun kuvittelin mielessäni pientä, tukka pörrössä nukkuvaa vaippapöksyä, joka samaan aikaan tuhisi kahden peittonsa alla sinisessä kokopyjamassaan, kun minä luukutin musiikkia kilometrien päässä ja tsemppasin ihmisiä liikkumaan, voih, tuli vain niin hyvä fiilis.

Kolmen tyttären kokemuksella olen vahvasti sitä mieltä, että äitiydessä ja vanhemmuudessa ikävintä on valvominen. Se onkin oikeastaan ainoa miinus.

Kun sain lapsia, aloin todella tietää, mitä on rakastaa. Tuntuu myös ihanalta, kun toinen vilpittömästi osoittaa rakastavansa sinua. Kuopus on alkanut pussailla, kuolasta märkä suu vain tupsahtaa naamalleni. Ei ehkä kuulosta kovin viehättävältä, mutta on kyllä aivan tosi suloista ja herttaista. On upeaa ja hieman pelottavaakin tiedostaa, että toinen uskoo sinuun täysin ja luottaa, että vaikka mitä tapahtuisi, sinä et katoa.

Kummalla meistä lienee eroahdistus, minulla vai kuopuksellani? Kun olen poissa kotoa, pitää kännykästä tai läppäriltä välillä katsoa pikkuisen nauravaa kuvaa. Koko ajan on ikävä ja sydän tuntuu työntyvän rinnasta ulos, kun rakastaa niin paljon.

Kun lapsi kasvaa vanhemmaksi, jatkuva ikävä onneksi hieman laantuu. Sitä osaa alkaa luottaa siihen, että toinen pärjää. On vain uskallettava antaa tilaa ja uskottava siihen, että lapsen siivet kantavat. On jännittävää seurata, kun pienistä palleroista kasvaa reippaita koululaisia ja tiedostavia teini-ikäisiä. Vaikka se vasta samalla pelottaakin. Sitä miettii, että pärjääkö se? Muistaahan se katsoa suojatiellä yli mennessään, ettei pysähtyneen auton vierestä päräytä toinen täysillä läpi?  Ei kai sitä kiusata? Onhan se itse kaikkien kaveri? Pitäähän se puolensa sitä pojanjolppia vastaan, joka potkii tyttöjä välitunneilla? Uskoohan se, että minä olen sitä varten, vaikka mitä tapahtuisi? Olenko riittävän hyvä äiti, vaikka käyn töissä ja olen välillä niin keskittynyt omiin ajatuksiini, etten kuule nimeäni hoettavan?

Kun keskimmäisen vanhempainvartissa minulle esiteltiin pelkkiä kymppejä ja ysejä, olin haljeta ylpeydestä. Hammaslääkäri totesi, että sekä teini että keskimmäinen olivat hoitaneet hampaansa niin hyvin, että se oli kuulema lähes poikkeuksellista tuon ikäisillä. Mikä siellä silmäkulmassa kimmelsi, onnenkyynelkö? Jokainen kolmesta lapsestani on erilainen, mutta aivan ihana, oma itsensä. On upea tunne katsoa heitä ja miettiä, että noin reippaita lapsia olen saattanut tähän maailmaan. Välillä joudun nipistämään itseäni, onko tämä tottakaan. Minä olen paras äiti omille lapsilleni, puutteistani huolimatta.

Toki meilläkin otetaan joskus yhteen, nykyään kyllä aina vain harvemmin. Silloin lentävät sanat sekä tavarat. Tärkeintä on kuitenkin saada aikaan sovinto. Eikä aina todellakaan jaksaisi jatkuvaa puhetulvaa ja sataa miljoonaa ”äitiäitiäiti”-lausetta joka päivä. Olisi ihana heittää jalat rahille, ottaa lehti käteen ja sulkeutua pois ulkomaailmalta. Mutta ei, ensin pitää vaihtaa vaippaa, laittaa ruokaa, kuulustella läksyjä ja kuunnella päivän tapahtumia.

Joskus vanhemmuus on raskasta ja väsyttävää, ärsyttävääkin. Silloin yritän miettiä niitä hyviä hetkiä.

Useimmiten vanhemmuus tuntuu kuitenkin elämäni tarkoitukselta. Ei ehkä valvoessani kolmesta puoli kuuteen aamulla, mutta heti sen jälkeen.

Mä oon kohta yks vee ja siks mä syön samaa safkaa ku muutkin. Tää äidin makaronilaatikko on kyllä parasta pöperöä ikinä!