Kiitollisuus voi olla sinunkin arkesi perusvire

Viime aikoina elämä on ollut niin tasaista, että on ollut helppoa olla kiitollinen. Olen onnellinen siitä, että muistan, ainakin useimmiten, arvostaa asioita. Kun elämä sujuu, olisi helppoa unohtaa kiitollisuus. Niin helppoa on pitää asioita, ihmisiä, tilanteita ja tapahtumia itsestäänselvyytenä. Helppoa on lakata arvostamasta sitä, mikä omassa elämässä on tuttua kauraa.

Kiitollisuutta voi opetella

Kiitollisuus elämästä on jotain, mitä aluksi jouduin opettelemaan, kun olin ollut rähmälläni maassa. Erityisesti hetkinä, kun oli vaikeaa monella tapaa, tuntui mahdottomalta olla kiitollinen, elämähän vain kasasi ongelmia toisensa perään. Tunneli oli pitkä – ja pimeä. En ehkä koskaan unohda sitä päivää, josta näillä näppäimillä on kymmenen vuotta, kun aamulla istuin silloisen työpöytäni ääreen, tuijotin eteeni ja mietin, mitä tunnen. Mielessäni pyörivät kaksi sanaa: pikimusta ja harmaa. Tuolloin, kun elämäni oli noinkin värikästä, en pystynyt näkemään valoa enkä myöskään jaksanut olla kiitollinen. Ihan riittävästi oli se, että selvisin taas yhdestä päivästä.

Kun sitten tietoisesti aloin opetella näkemään hyviä asioita elämässäni, tuntui siltä, että kiitollisuuden muistin vain silloin, kun asiaan keskityin. Kirjoitin kiitollisuuspäiväkirjaa, iltaisin pohdin kolmea asiaa, joista olen kiitollinen, pidin itseni kanssa kiitollisuushetkiä. Välillä se tuntui työläältä. Välillä teki mieli heittää hanskat tiskiin ja todeta, että ihan paskaa.

Jossain kohdin kuitenkin huomasin, että kiitollisuus oli tullut osaksi jokaista arkipäivääni. Aluksi pelkäsin, että hukkaan tuon tunteen, joka kuitenkin tuntui hyvälle. Kiitin useasti mielessäni asioista, ihmisistä ja muusta elämässäni. Halusin muistaa, ja halusin olla kiitollinen, koska huomasin, että pienien asioiden noteeraaminen ja niiden arvostaminen toi elämääni isompia asioita ja ennen kaikkea parempaa fiilistä.

Kiitollisuudesta tulee pysyvä tunne

Enää en niin usein välttämättä kiittele asioista hiljaa mielessäni, mutta kiitollisuuden tunne on läsnä koko ajan. Katson elämääni usein niin, että meinaan pakahtua, ihan vain siitä elämästä. Se, mitä elämässäni on nyt, on osa sellaista, joita joskus rukoilin. Ei kannatakaan unohtaa sitä missä on nyt ja sitä, missä on ollut. Itse arvostan koko matkaa.

Eikä se pakahtuminen ilosta ja kiitollisuudesta tarkoita sitä, että minulla on kaikki, mitä joskus halusin. Itse asiassa en juurikaan edes halua mitään lisää. Toki on kiva ostaa itselle uusia vaatteita ja joskus uudet asiat tuovat iloa ja lisäävät onnellisuutta, mutta tiedän ja tunnen, että pitkäkestoinen onnellisuus on nykyinen tehdasasetukseni eikä siihen tarvita materiaa eikä mammonaa. Ei maailmanympärimatkaa, ei uutta autoa, ei omistusasuntoa vuokrakodin sijaan, ei yhtään hoikempaa vyötäröä, ei mitään. Ja tiedän myös, että onnellisuuteen kuuluvat kaikki tunteet. Tiedän, että elämässä sattuu ja tapahtuu, eikä vain hyvää.

Kun kiitollisuuden löytää pelkästä läsnäolosta, tietää, että on kulkenut pitkän matkan. Vaikka perille on mahdotonta päästä, oman kasvun näkeminen on myös yksi asia, joka lisää kiitollisuutta. Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut, että meinaan räjähtää kiitollisuudesta vain siksi, että saan olla olemassa ja koska elämä on jännittävää ja ihanin lahja, jonka voi saada, olisin vaihtanut seuraa!

Ihan riittävästi ellei jopa liikaa ole se, kun saan istua kotona sohvalla, katsoa, miten aurinko värjää vastapäisen kerrostalon kaksi ylintä kerrosta. Ohitse ajaa hiljakseen raitiovaunu, jonka äänen kuulen avoimesta ikkunasta. Muu perhe nukkuu, tiedän, että kohta saan juoda aamukahvia ja sitten minulla on koko päivä vapaata olla rakkaideni kanssa. Jääkaapissa on ruokaa, kylpyhuoneessa odottaa lämmin suihku. Saan olla rauhassa, turvassa, onnellisena ja kiitollisena.

Ihanaa päivää sinulle!