painonhallinta, Terveys, Treeni

Kohti oman kehon arvostusta – oli se millainen tahansa

Eilen illalla tulin yhtäkkiä surulliseksi siitä, miten huonosti olen välillä kohdellut kehoani. Vaikka henkinen treeni ja esimerkiksi meditaatio on ollut jo usean vuoden osa päivä- tai vähintään viikko-ohjelmaani (välillä toki enemmän, välillä vähemmän) tuntuu siltä kuin vasta tämän vuoden fyysinen muutosmatka ja painonpudotus olisi antanut minulle lopullisen niitin oman kehoni arvostamiseen.

Olen miettinyt sitä, miten olen esimerkiksi jossain vaiheessa saattanut inhota kroppaani. Tätä ihanaa, oli se sitten ollut minkä kokoinen silloin tahansa. Miten olen saattanut arvostella sitä, että tuolla on liikaa, tuolla liian vähän, miksi se on tuollainen. Olen tuijottanut enemmän ulkonäköä kuin ymmärtänyt arvostaa terveyttä ja toimivuutta. Onneksi silmäni ovat avautuneet jo tässä viimeisen parin vuoden aikana. En voisi koskaan enää puristella inhoten vartaloani vaatekaupan pukukopissa, kuten tein vielä jokunen vuosi sitten. Ironista on se, että kun aloitin painonpudotusmatkani, olin jo täysin sujut kehoni kanssa, vaikka se vähän suuri ja tasapaksu olikin. Ehkä se onkin ollut yksi onnistumiseni salaisuuksista. Itseinholla ei voi saada hyvää lopputulosta.

Tämä on lempikuvani. Ihana kroppani, joka on muuttumassa vahvaksi.

Ylipainoa vasta 35-vuotiaana

Olen liikkunut läpi elämäni ja 34-vuotiaaksi kuopukseni syntymään asti olin ihan normaalipainoinen,mutta en todellakaan ole osannut aina arvostaa kroppaani ja esimerkiksi sen liikuntakykyä. Olen pitänyt tervettä kehoa itsestäänselvyytenä enkä ole kunnioittanut sitä niin paljon kuin mitä sille kunniaa kuuluisi antaa. Olin mielestäni usein jotenkin vääränlainen. Voi kun voisin matkustaa ajassa taaksepäin ja sanoa itselleni, että sinä olet juuri sellainen kuin on hyvä, sinä kelpaat.

Liikuntaa olen käyttänyt osittain myös rankaisukeinona. On pitkiäkin aikoja, kun olen liikkunut liian paljon ja liian kovaa. Kun kroppani olisi kaivannut vaikka venyttelyä, olen silti painanut täysillä. Joskus aiemmin liikunta, joka ei saanut verenmakua suuhun ja itseä lähes pökerryksiin, ei tuntunut liikunnalta ollenkaan. Mitä kovempaa, sitä parempi, oli ajatukseni vuosikausia. Kun elämässäni oli isoja vastoinkäymisiä, kontrolloin vaihetta liikunnalla ja ruoalla. Ne olivat ne kaksi asiaa, joihin pystyin vaikuttamaan, silloinkin, kun kaikki muu tuntui räjähtävän ympärilläni.

Jojotteluvuosien aikana olen ollut myös liikkumatta ja lössähtänyt sohvalle. En ole saanut itseäni liikkeelle edes pakolla saati silloin, vaikka olen tiennyt, että liike olisi lääkettä. Sitten kun sain itseni liikkeelle, tein sen taas liian kovaa. Palkkioksi siitä sain tuolloin ylikunnon, joka jälkikäteen ajatellen oli hyvä silmien avaaja.

Olematonta kehonhuoltoa

Kehonhuoltoni oli vielä nelisen vuotta sitten olematonta, kunnes sain riesakseni juoksijan polven, joka lopulta esti minua kokonaan juoksemasta. Muistan, kun joskus aiemmin saatoin voivotella saamattomana sitä, että pitäisi mennä lenkille. Piti, koska olin ajatellut itse niin, mutten todellakaan aina saanut aikaiseksi. Kun juokseminen ei sitten yhtäkkiä ollutkaan mahdollista, se avasi silmäni ja lopetti voivottelun siihen paikkaan. Myöhemmin polvivaivasta toivuttuani päätin, että joko olen sitten juoksematta, mutta en myöskään valita ja voivottele asiasta, jota kaikki eivät pysty tekemään, vaikka ehkä haluavat. Lopulta osasin olla kiitollinen niin ylikunnosta kuin juoksijan polvestakin. Taidan olla sitä ihmistyyppiä, joka oppii eniten epäonnistumisista.

Vasta nyt tunnen kehoni

Ilmeisesti minun piti elää nelikymppiseksi ja kuormittaa kroppaani liian kovalla treenillä, lihomisella ja laihtumisella, ennen kuin tajusin sen, mitä kehoni oikein kaipaa ja tarvitsee. Tällä hetkellä treenaan kuutisen kertaa viikossa, mutta se on kaukana takavuosien suorittamisesta. Kuudesta treenistä kaksi teen kotona ja kuudesta treenistä vain kaksi on kovia. Juoksen paljon, mutta vastapainoksi annan keholleni lepoa, venyttelyä, rullausta ja hierontaa. Ja hyötyliikuntaa! Ja muistan kiittää, jos en päivittäin, niin usein siitä, miten kroppani mahdollistaa minulle erilaisen liikkeen. Ystäväni, joka on pitkään kärsinyt suolistovaivoista, kertoi hyvänä päivänä kiittävänsä suolistoaan siitä, että se jaksaa toimia! Suosittelen lainaamaan!

Haluankin sanoa sitä, että oli kroppasi sitten millainen tahansa, niin ethän käytä aikaasi inhoon ja vihaan. Opi näkemään itsesi hyvät puolet ja kuuntele, mitä kehosi kaipaa. Jos se kaipaa muutosta, tee se, mutta lempeästi, kärsivällisyydellä ja niin, ettei kukaan siitä kärsi, ei pääkoppasi eikä kroppasi.

Itsestäänselvyyksiä ei ole, ja on tyhmää jälkikäteen surra sitä, miten on itseään kohdellut, kun ei se jossittelukaan auta mitään. Onneksi voimme tästä eteenpäin kunnioittaa ja arvostaa itseämme ja ennen kaikkea sitä kehoa, jossa elämme.

Mahtavaa päivää! Herääkö ajatuksia?

Jenny

***INSTAGRAMISSA***

Lue myös:

16 kiloa pois, näin ruokailuni ovat muuttuneet 9 kuukauden aikana

10 syytä osallistua juoksukouluun

Ensimmäinen maraton on mieletön kokemus

Älä kadehdi, vaan ihaile

10 thoughts on “Kohti oman kehon arvostusta – oli se millainen tahansa

  1. Tämä(kin) juttusi kolahti kovaa. Mä olen aina inhonnut jotain asiaa kropassani ja joitain liikuntajaksoja lukuunottamatta valinnut sohvan ja teeveen ulkoilun ja liikunnan sijaan. Silti mun kroppani on suurimmaksi osaksi toimiva ja kaikki raajat ovat tallella. Ongelmia toki on ollut, mutta suurin ongelma taitaa olla päässä. Valitsen liian usein helpomman vaihtoehdon. Syksyllä toivoin innostuvani juoksemisesta – esimerkkisi innostamana, mutta se kaatui jatkuvaan vesisateeseen. Mä en todellakaan ole sateen ystävä ja vanhemmiten reagoin matalapaineeseen aina herkemmin. Tekosyyhän sade on, silloin voi ihan hyvin ulkoilla, jos haluaa. No, syksyn lopulla päätin tehdä plösölle ololle jotain ja söin nettivalmennuksen opeilla terveellisesti 6 viikkoa. Ajattelin, että kevyempänä on helpompi juosta. Dieetti oli tiukka eikä kohdallani erityisen toimiva, mutta jouluksi paino laski nelisen kiloa. Viimeinen kilo meni kyllä vatsataudin ansiosta, sillä ruokavalio sai elimistöni sekaisin. Liikaa rahkaa ja kaaleja, luulisin… Jouluna söinkin aika normaalisti ja nautin siitä tunteesta, ettei ollut koko ajan nälkä. Vatsa on silti oikutellut ja nyt olen jättänyt kokeilumielellä maitotuotteet pois lähes kokonaan. Tuntuu, että siitä olisi apua, mutten ole täysin varma. Itsepäisenä ihmisenä päätin kuitenkin jatkaa dieettiä ja ottaa myös liikuntaa mukaan, mutta ainakaan tämä eka viikko ei ole mennyt suunnitelmien mukaan. Eilenkin sorruin viinin juontiin ja sitähän seurasi ylensyönti ja moraalinen krapula. Nyt on mitta täynnä – mutta niinhän se on ollut monta kertaa. Pitäisi päästä tästä kierteestä eroon ja lähteä liikkeelle! Mistä löytyisi se tarmo, jolla pääsen alkuun? Miten oppisin rakastamaan itseäni niin paljon, että tekisin hyviä päätöksiä hyvinvointini eteen ja myös toteuttaisin ne?

    Kiitos, jos luit tämän loppuun, Jenny! En tiedä, mistä tämä vuodatus kumpusi, mutta saitpa minut ajattelemaan taas jotain. Nyt puuttuvat vain teot. 😬

    1. Kiitos Mari kommentistasi! Tietenkin luin loppuun asti ja parikin kertaa, siinähän tuli paljon asiaa!

      Mä ymmärrän tuon täysin, ettei huvittanut juosta vesisateessa, kun on just aloitellut juoksua. Itse olen juossut aika paljon vesisateessa tänä syksynä, mutta olin jo päässyt juoksussa hyvään vauhtiin. Oon nyt jo tovin ollut siinä vaiheessa, että juoksen, oli ilma mikä tahansa. Siitä on tullut rutiini, mutta sehän tapahtui ajan kanssa, ei hetkessä.

      Toi mun uusin postaus ehkä vähän liippaa tätä juttu, miten päästä alkuun. Tajusin just, miten ison mörön olin tehnyt itselleni nimenomaan tuosta aloittamisesta! Entä jos siihen suhtautuukin seikkailuna, joka on jännittävä, eikä ajattele, että paskat, kun sen ensimmäisen askeleen ottaminen on niin vaikeaa?

      Jatketaan keskustelua! Ihanaa päivää!

  2. Meinasin kommentoida tästä jo viime postaukseen, mutta ajatus jäi kesken, enkä sitten lähettänytkään viestiä. Mutta onneksi jatkoit vielä aiheesta.

    Työskentelin aiemmin kehitysvammaisten palvelutalossa. Monet asukkaista olivat vaikeasti liikuntakyvyttömiä, osa ollut koko elämänsä. Tämä herätteli minua huomaamaan, ettei kävely, juoksu tai luontoon pääseminen, ihan tuosta vaan ja keneltäkään apua tai lupaa pyytelemättä ole ollenkaan itsestäänselvyys. Se on valtavan suuri etuoikeus, jota harvoin osaa arvostaa ennenkuin jotain sattuu.

    Aina välillä havahdun edelleen tähän ajatukseen: On ihmellistä, mihin keho pystyy ja mihin kaikkiin paikkoihin se voi minua viedä. Tuntuu hullulta valita passiivinen elämäntapa vaikka on mahdollista tehdä vaikka mitä! Kaikki kun voi muutua ihan yhdessä silmänräpäyksessä tai viimeistään ikääntymisen myötä.

    Ja silti minäkin olen vuosia valinnut sohvan ulkoilun sijaan. Onneksi nyt keski-iän kriisin, avioeron ja ties minkä kaijen myötä herännyt tähän positiiviseen elänmuutokseen, jossa ensisijaista on tarjota keholle mahdollisimman hyvää huolenpitoa, jotta se jaksaisi palvella minua mahdollisimman pitkään ja hyvin.

    1. Kiitos Kaisa kommentistasi! Haluan kiittää sinua erikseen siitä, että oot ollut noin aktiivinen. On mukava käydä kanssasi keskustelua!

      Joo, mulle tämä, josta kirjoitit, on kirkastunut tässä vuosien myötä. Noin pyrin useimmiten tosiaan ajattelemaan, miten hieno etuoikeus se on ja miten ihmeellinen on ihmisen keho.

      Joitain vuosia sitten olin kaupassa ja olin varmasti valvomisesta väsynyt, kun jotenkin olin huonolla tuulella ja tosi rasittunut. Että hemmetti tässä mun pitää kauhoa näitä tomaatteja tänne pussiin ja sitten saan mennä kotiin tekemään ruokaa kiljuville lapsille (kärjistetysti :)). No, viereeni tuli sitten lappaamaan niitä tomaatteja mies, jolla ei ollut toista kättä ollenkaan! Toimi hyvänä herättäjänä siihen hetkeen…

      Mutta tiedätkö, niin me vain valitaan se sohva silloin tällöin kuitenkin useammin ja joissain elämäntilanteissa se imee meitä puoleensa kuin magneetti. Mutta se vasta hienoa onkin, kun sitten havahtuu taas siihen, että hei, mulla on toimiva kroppa, jonka avulla voin tehdä vaikka mitä, mikä auttaa mua voimaan paremmin, mikä taas säteilee ympärille ja lisää hyvää maailmaan!

      Jee, kuulostaa just hyvältä se, että säkin olet valinnut tän saman polun, jolla meikäläinenkin painelee. Tämä meidän temppeli on niin hieno laitos, ettei se voi ansaita kuin parasta mahdollista kohtelua, toki voimien ja elämäntilanteen mukaan.

      Ihanaa viikonloppua!

  3. Oman käsitykseni mukaan naiset tuijottavat usein vain jotain tiettyä kehon osaa, eivätkä katso itseään kokonaisuutena. Ts. joku voi murehtia koko ikänsä reisiään, mutta sokeutua kauniille olkapäille, tai sopusuhtaiselle vyötärölle. Sitä kroppaa sitten rangaistaan, nipistellään peilin edessä ja inhotaan. Koska se ei ole ”sellainen kuin pitäisi”. Terve? Toimiva? Vahva? Vai kuvakäsitelty sileä ikuisuusnuori muotilehden sivulla?

    1. Kiitos Nelina S. kommentistasi!
      Tuo on varmaan totta, moni keskittyy vain siihen ns. huonoon ja hyvä jää näkemättä. Ei tosiaan nähdä itseä kokonaisuutena vaan tuijotetaan vain sitä epäkohtaa.
      Mä en ymmärrä, miten olen voinut tehdä just noi, miten säkin kirjoitit. Olen ollut omalle keholleni ihan hirviö, mutta onneksi tosiaan itse voi tehdä valintoja! Ehkä se tulee iänkin myötä, että lopulta ulkonäköä tärkeämmäksi ainakin itselläni on tullut just toimivuus. Jos pitäis laittaa järjestykseen, niin sanoisin, että toimivuus, terveys, vahvuus ja sitten vasta ulkonäkö.
      Tosi kiinnostava blogi sulla, tulen ajan kanssa lukemaan. Kivaa viikonloppua!

  4. Moi Jenny – millainen sun kotitreeni on? Itse en ole ikinä oikein löytänyt sopivaa ja siihen se kotona treenaaminenkin on jäänyt. Minulla on rajalliset mahdollisuudet päästä muualle treenaamaan ja kotona aina sohva voittaa – minulle on aina ollut luontevampaa lähteä salille, uimaan tai ulos treenaamaan. Olisi kiva saada vinkkejä siihen, miten jättää tekosyyt taakse ja tehdä kotona treenaamisestakin mukavaa. Vähän samantyyppistä projektia on nyt nimittäin aluillaan kuin sinulla viime vuoden alussa! Kiitos vinkeistä ja kaikkea hyvää :)

    1. Moi Suvi, kiitos kommentista! Mä kun olen pyörittänyt noita jumppia vuosikaudet, niin mun kotitreenit on tosi soveltavia. Teen ihan fiilispohjalta. Välillä pyrin tekemään koko kropan läpi: punnerruksia, kyykkyjä, hyppyjä, vatsaa, selkää jne. ja välillä keskityn vain esim keskikehoon ja syviin lihaksiin ja teen erilaisia vatsalihasliikkeitä, selkälihasliikkeitä ja lankkuja.

      Mä olen aina ollut just se tyyppi, joka ei onnistu liikkumaan kotona. Nyt kuitenkin viime kesänä aloitin pikku hiljaa kotitreenin, kun aika ei riitä kaikkeen ja haluan pääasiassa juosta. On niin kätevää jumpata tuossa, kun perhe pyörii jaloissa :) Mua motivoi sekin, että parempi lihaskunto auttaa juoksussa tosi paljon. Myös venyttelyt ja rullaukset hoidan tuossa olkkarissa :)

      Jos sä oot instassa, ota seurantaan @ansaivo, jolla on tosi hyviä kotitreeni-ideoita. Anna teki meille nyt myös treenikirjan, jota olin toimittamassa. Kirja ilmestyi just (Treenaa kotona 10, 20 tai 30 minuuttia) ja on ollut ihan suksee. Esim. Adlibris myy sitä. Siinä on paljon hyviä treenejä, just sellaisia lyhyitä, kun eihän sen treenin tartte kestää ees tuntia. Mun kotitreenit kestää useimmiten 10-25 minuuttia, joskus 45 minuuttia.

      Tsemppiä matkaan, et tuu katumaan! Eikä parasta edes ole ne kadonneet kilot vaan energia, jaksaminen ja hyvä fiilis!
      Ihanaa viikonloppua!

  5. Huomenta Jenny!
    Täytyy ensimmäiseksi sanoa yksi syy miksi sun blogi miellyttää niin paljon on se kun vastaat lukioiden kommentteihin. Se on ihan tosi mahtava juttu.
    Moni bloggaaja suoltaa tekstejä hirveällä vimmalla mutta harvoin vastaa kenellekään. Vaikka tuntuvatkin moni mukavilta ihmisiltä niin jää vähän semmoinen olo että haluavat tuoda sen oman jutun esiin mutta eivät arvosta lukijaa sen vertaa että vastaisivat.
    Meillä on zumbassa ohjaajilla välillä tapana kuvata tunneilla ja jakaa ne videot seuran sivuilla. Olihan se shokki kun itseään sieltä eilen katsoi. Mutta onneksi on ehkä vähän jo oppinut ajattelemaan että tuo on nyt näin ja joskus jotain muuta.
    Hirveän moni ylipainoinen kirjoittaa ettei kehtaa mennä lasten kanssa uimahalliin tai rannalle,minusta se on aivan hirveää. Itsellä on aina ylipainoa ollut ( 10-25kg) mutta ei se onneksi ole ollut esteenä jollekin tekemiselle.
    Vaikka itsetunto on tavallaan jo pyöreänä koululaisena lytätty,jostain se voima on tullut kuitenkin tehdä asioita.
    Yksi syy on varmaan se ainainen liikunnan harrastaminen kuitenkin. Ja se että 42 vuotiaana kaikki arvot on tosi hyvät ( paitsi rasvaprosentti ja bmi)ja yhtään lääkettä ei ole tähän päivään mennessä tarvinnut,ei sairaslomapäiviä,sitä kyllä arvostaa. Eli mitään estettä ei liikkumiseen ole.
    Tuo juoksu vaan on semmoinen laji mikä ei luonnistu lukuisista yrityksistä huolimatta. Se olisi huippua jos joskus vaikka 5 km onnistuisi.

    1. Kiitos Niina kommentistasi! Kyllä mä aina vastaan, mutta joskus siinä saattaa kulua päivä tai pari. Ja jokaisen kommentin luen ajatuksella.
      Nykyään blogeissa kommentoidaan vähemmän kuin ennen, joten siksikin jokainen kommentti on kultaa. Ja siitä tulee just sitä vastavuoroisuutta. Tykkään tosi paljon Instagramista, kun siellä kommunikaatio on yleisempää, se on tietty helpompaa, kun ei tarvitse kirjautua tai muutakaan.

      Toi sun asenne on hyvä! Mäkin oon jakanut mun muutoskuvia ja vaikka ennen-kuvat ei oo nyt omasta mielestäni sieltä nätimmästä päästä ja mietin, että tuossa mä olen, niin se lienee just se kannustava asia, joka muitakin innostaa. Se oli se tilanne silloin ja nyt on tämä tilanne joka on nyt. Niinhän se menee monessa muussakin asiassa elämässä.

      Mun mielestä on surullista, jos oma ylipaino estää tekemästä asioita. Olen haastatellut monia huomattavan ylipainoisia eri aikakauslehtiin, jotka sitten ovat tehneet elmänmuutoksen, ja kyllä heitä usein yhdistää just häpeä ja pelko. Joutuu pelkäämään asioita, joita muut eivät joudu, kuten että mahtuuko lomalennolla lentokoneen istuimeen. Todella raskasta miettiä tuollaisia asioita.
      Kyllä mäkin välillä ylipainoisena liikunnanohjaajana mietin kaikenlaista, mutta tosi harvoin sain mitään huonoa palautetta. Ei se ammattitaito ollut hävinnyt sen parinkymmenen liikakilon alle kuitenkaan.
      Se on hienoa, että teet asioita, jatka just niin! Ja sitten jos haluat jotain muuttaa, niin pikku hiljaa, kuten minäkin.

      Juoksu on kyllä laji, joka on helpottunut paitsi juoksemalla, mutta myös painonpudotuksen myötä. Oonhan juossut aikuisena monenkokoisena ja kun ylipainoa on paljon, se on esimerkiksi polven ja nilkan nivelille rankkaa. Mä olen kirjoittamassa sellaista näin opit juoksemaan 5 km postausta… Sellainen siis tulossa!

      Ihanaa viikonlopun alkua sulle!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *