Luopumisen tuskaa

Ihastuttavien hellepäivien jälkeen tuli harmaa ilma ja myös hermojen kiristys. Voisi melkein luulla, että minä olen aloittamassa päiväkotia, kun niin jännittää. Voi myös olla, että tämä pienimuotoinen ahdistus johtuu luopumisen tuskasta. Iltatähteni 1 v 7 kk ei ole enää vauva, vaan yhteiskunnassa päiväkotiuransa aloittava taapero. Ja vieläpä lisäksi sellainen taapero, joka nukahtaa nykyään vartissa niin päikkäreille kuin yöunillekin. Kaikki se valvominen ja tuntikausien nukuttaminen jäivät historiaan kuin sormia napsauttamalla. Toivoa siis on, tiedoksi kaikille lapsen kanssa valvoville vanhemmille. Koittakaa kestää! Vielä se lapsi nukkuu! Ja tähänkin minulta löytyy ihan omakohtaista tutkimustietoa, teini-ikäinen tyttäreni ei juuri muuta tekisikään nyt lomalla kuin nukkuisi.

Taapero siis kasvaa ja kehittyy huimaa tahtia ja oppii joka päivä uusia sanoja ja asioita. Ja jos hänellä ei ole sanoja, hän on keksinyt näyttää elein, mitä haluaa. Aika hurjaa, että kun jossain vaiheessa vauvavaihetta toivoin, että menisipä aika nopeammin ja tulisipa helpompaa, niin nyt kun on helpompaa ja aika on mennyt nopeasti, iskee syyllisyys. Olen miettinyt kaikkea aina siitä lähtien, olenko ollut riittävästi läsnä ja olenko todella osannut elää hetkessä. Teinkö oikein, kun aloitin työt niin pian ja jätin lapsen puolisoni hoidettavaksi?

Samalla tiedän, että jossittelu on niiiin turhaa.

En oikein ymmärrä sitäkään, miksi tämä päiväkotiin meneminen tuntuu nyt niin haastavalta, sillä olenhan sen kokenut jo kahdesti aiemminkin. Samalla arjen alkaminen tuntuu helpottavalta, pääsen tekemään taas täysillä töitä ja saan keskittyä kirjan tekemiseen. En ole koko kesänä viettänyt omaa aikaa kuin ohjatessa tai työkeikkoja tehdessä. Nyt kun se kuuluisa oma aika vihdoin tulee ehkä enemmän mahdolliseksi, en ole enää niin varma siitä, kaipaanko sitä edes lainkaan. Ehkä vain mietin liikaa. Nuorena äitinä vain tuli mentyä elämän virran mukana. Nyt sitä tekee asioista isompia kuin ne ovatkaan. Ja hei toki tiedän, että monella vanhemmalla ei ole omaa aikaa vuosikausiin. (Joku varmaan ajatteli, että voi voi, ei omaa aikaa koko kesänä, voi poloista.) Nostan todella hattua heille, jotka ovat pitkään kotona. Se on hienoa ja tärkeää työtä, mutta jokainenhan meistä tekee omat valintamme.

Toinen asia, mikä muuten selkeästi vaikuttaa fiilareihin, on liikunta. Tai viime päivinä oikeammin sen puute. Viime viikolla vedin vain yhden Bodypumpin kesäflunssan takia. Jalat tahtoisivat jo pinkomaan ja habaakin olisi kasvatettava, mutta vielä himmailen huomisen. Ja ennen kaikkea, kupolia kiristää. Sehän onkin ykkössyy sille, miksi liikun.

Onneksi löysin hyvän selityksen stressiin omasta blogistani. Joskus olen kirjoittanut näin järkevästi:

Stressi on usein omien ajatusten seurausta eikä johdu ulkomaailmasta. 

No näinpä. Sen kuin muistaisi.

Onneksi on vielä huominen ennen arjen aherrusta. Ihanaa alkanutta viikkoa!

Jaa, tällaista täällä maailmassa siis on. No toivottavasti noi tyypit ei vielä laita mua päiväkotiin.

Ai dagikseen, no kyllä kiitos! Olis kiva saada jotain ikäistään seuraa noiden ikäloppujen yli 11-vuotiaiden lisäksi, joita perheeseen kuuluu. 

Ja vielä yksi juttu, jonka piirsin hiekkaan viikonloppuna. Tämä jeesaa aina, oli kyse mistä tahansa.

Kyllä! Hengitän!