Hyvä elämä, painonhallinta

Mikä ajoi ylipainoon ja siihen, etten pitänyt itsestäni huolta?

Aamutreenien jälkeen mietin sitä, että voi jumankauta sentään, olisipa ihminen päässyt helpommalla, kun ei olisi päästänyt itseään lössähtämään niin huonoon kuntoon kuin missä olin syksyllä 2016. Töihin kävellessäni kävin päässäni monologia siitä, mikä oli ajanut itseni siihen tilanteeseen, josta itseni tuona syksynä löysin. Ja löytänyt jälleen kerran, ikävä kyllä. Mikä ajoi ylipainoon ja siihen, etten pitänyt itsestäni huolta?

Mietin, että oliko ihan pakko ahtaa itseensä kaikki se ruoka, sokeri ja vaalea vehnä? Pitikö olla hölmö ja liikkua niin kovin yksipuolisesti? Mitä silloin oikein ajattelin, kun katsoin peiliin, miten en voinut huomata omaa muutostani? Mitä silloin mietin, kun jouduin ostamaan koko ajan isompia vaatteita? Soiko joku kello jossain vai kielsinkö asian ja porskutin eteenpäin sitä noteeraamatta? Olinhan kuitenkin ihan tyytyväinen elämääni ja iloinen, kyllästyin vain väsähtäneeseen ja nihkeään fiilikseen. Vai olinko sittenkään? Oliko sekin jotain suojakuorta, kuten niin monet raidalliset paidat, joilla keskivartalokellukettani yritin piilotella?

Kuva: Timo Turkka Photography

Miten vaivihkaa ylipaino oli taas karttunut, miksi olin antanut painoni jojotella ja miten saatoin olla niin typerä, että olin kuvitellut, että pikaratkaisuista olisi jotain apua? Että joo, kyllä varmaan laihdut pysyvästi jos kiellät itseltäsi ensin kaiken, sitten syöt vain tosi yksipuolisesti ja kolmannella kerralla jumppa(ohja)at neljä tuntia päivässä ja laihdut 10 kiloa kolmessa kuukaudessa (ja lihot 12 kiloa neljässä kuukaudessa, kun et enää jumppaakaan neljää tuntia päivässä).

Mietin, miksi havahduin tilanteeseen oikeasti vasta sitten, kun arki tuntui alakuloiselta ja työpäivän jälkeen lenkkiä enemmän kiinnosteli sohva. Olo oli vetämätön, voimat vähissä ja peruskunto ihan rapaa. Vauhtikestävyyttä kyllä löytyi, olivathan kaikki tuolloin ohjaamani tunnit ihan hirveää rynkytystä. Mutta siinä ei paljon vauhtikestävyydet auta, jos peruskuntoa ei ole pohjalla nimeksikään. Jos ensimmäinen ajatus kotiin päästyä työpäivän jälkeen on se, miten poikki sitä voi ollakaan, ei voi olla kovin hyvässä kunnossa.

Vastaus kysymykseeni miksi tulee tässä ja se on hyvin lyhyt lause: En tiedä.

Vaikka varmasti vastauksia voisi olla paljonkin, kuten vaikea elämäntilanne, väsymys, tottumus, laiskuus, saamattomuus. Syitä löytyy, kun alkaa kaivella, mutta onko se kaivelu sittenkään niin tarpeellista? Parempi lienee kääntää katse sinne, minne on menossa. Olin aamukävelylläni ehkä itselleni tovin vähän ankara, mutta joskus on hyvä kyseenalaistaa omia toimiaan.

Nyt 14 kuukauden aktiivisen elämän muuttamisen, paremman ja terveellisemmän syömisen, monipuolisemman liikunnan, tietoisen palautumisen ja itsestään huolen pitämisen jälkeen alan pian olla taas se minä, siis se, joka olin ennen tätä karseaa jojottelukierrettä. En voi sanoa, että ennen kuopukseni syntymääkään voin mitenkään täydellisesti, sillä olinhan kahlannut kaulaa myöten läpi vaikean elämänvaiheen ja arjessani oli monia sitä hankaloittavia asioita. Mutta fyysisesti olin toki syksyä 2016 paremmassa kunnossa. Enkä voi sanoa muuta kuin kiitos noista vaikeistakin ajoista, ne ovat opettaneet itselleni niin paljon, että osaan nähdä ne nykyään siunauksena kirouksen sijaan.

Mutta ei riittänyt, että itsensä piti aikanaan saada henkisesti hyvään kuosiin, vaan sitten oli fyysisen kropan vuoro. Toki ihminen on kokonaisuus ja kaikki liittyy aina kaikkeen, mutta mitä enemmän asiaa ajattelen, näen tämän kuuden vuoden jojottelun ja elämänmuutoksenkin oikeastaan ensimmäisen oppikoulun jatkeena. Jostain syystä minun piti käydä tämä läpi, laihtua, lihoa ja laihtua ja lihoa. Minusta tuntuu, että tässäkin on aihetta kiitollisuuteen. Lopulta. Se on saanut minut miettimään elämääni ja itseäni tosi paljon. Ja lopulta tekemään niitä hyviä valintoja. Kaiken tämän kuin pesukoneen linkousohjelmassa olon jälkeen aloin todella arvostaa itseäni, terveyttäni, kehoani ja mieltäni niin paljon, että haluan nykyään päivittäin ja jatkuvasti tehdä monia hyviä tekoja kaikkien näiden eteen.

Ja siis nimenomaan haluan, enkä koe mitään niistä pakkona tai huonona asiana: en aikaisin nukkumaan menemistä, lumimyrskyssä ulos lenkille lähtemistä, terveellisesti syömistä, reiden ulkosyrjän putkirullausta, venyttelyä, hierontaan menemistä. Vain parin suklaapalan syömistä puolikkaan levyn sijaan. Sitä, että suunnittelen meneväni juoksemaan kolmeksi tunniksi ja se on viikonlopun kohokohta! Että bileissä juon vichyä, koska aamulenkki seuraavana aamuna.

14 kuukaudessa on selkeytynyt se, mikä itselleni on hyvästä. Ja se, minkä itselle ymmärtää olevan hyvästä, sitä tekee mielellään.

Mutta onpa kuulkaas ihana saada sitä voimaa takaisin, jota on joskus kropassa ollutkin. Vaikka olen liikkunut koko ikäni, tuntuu siltä, että olen vasta ihan alkutaipaleella. On niin paljon opittavaa, niin paljon tehtävää ja niin paljon koettavaa ja tuntuu, että lähes päivittäin opin siitä, mitä kroppani pystyykään. Siis pystyy silloin, jos teen asiat sille mahdolliseksi ja pidän siitä parasta mahdollista huolta. Ei voi odottaa, että itse elää kuin sika pellossa ja silti keho ja mieli pystyvät mihin vain. Henkistä treeniäkään ja itseensä tutustumista ei voi unohtaa.

Viime päivinä minusta on tuntunut ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa siltä, että kaikki on mahdollista. Mikä voikaan olla parempaa kuin kroppa, joka toimii, kuten se toimii, vahva olo ja se, että keho kyllä jaksaa ja kestää ja toimii, kun vain elää niin, että antaa sille mahdollisuuksia. Sairauden määrää emme voi kukaan tietää ja vaikka tekisi kaikkensa, elämä voi yllättää. Silti on kuitenkin ihan hurjasti asioita, joita voi itse tehdä. Tietoisesti ja valitsemalla.

Ja se, minkä voi tehdä itsensä hyväksi ja oman hyvinvointinsa hyväksi, se kannattaa tehdä. Vaikka sitten olisi jumittanut siellä sohvalla 20 vuotta tai jojotellut minkä ajan tahansa. Koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa huolehtia itsestään, ei silloinkaan, vaikka olisi kuinka surkeassa jamassa. Sieltä on aina yksi suunta ja se on ylöspäin.

Tällaisia ajatuksia tänään, kaunista viikkoa!

Jenny

*INSTAGRAMISSA*

Lue myös

Talvijuoksu – jee vai yök?

Ajattele toisin elämänmuutoksesta

10 kiloa pois puolessa vuodessa, näin minä syön

18 thoughts on “Mikä ajoi ylipainoon ja siihen, etten pitänyt itsestäni huolta?

  1. Hei Jenny,
    Oon seurannut sun kirjoituksia jonkun aikaa enemmän tai vähemmän intensiivisesti ja yks asia on varmaa: oot tehnyt huiman duunin! Hienoa :) Ja sun posteja lukiessa tuntuu, että itse asiassa et oo tehnyt ees ”mitään” duunia, koska niin helpolta ja simppeliltä oot saanut sen kuulostamaan – ilman stressiä! Itsekin toivoisin siis pääseväni samaan.
    Kun katson noita sun vanhoja kuvia, tuntuu että siinä on mä! Oon samanpituinen kuin sä ja painoa tällä hetkellä se 85+ kg. Oon muka koittanu päästä tästä painosta eroon jo x vuotta, mutta en saa kunnolla aikaiseksi. Ahdistaa, kiukuttaa, itkettää ja välillä tuntuu taas siltä, että ihan sama. Tarve ois pudottaa painoa se 15kg, niin sit ois hyvä olo. En niinkään hae sitä ulkonäköä, että näyttää paremmalta, vaan sitä että olis hyvä olo. Kun mä tiedän miltä sekin tuntuu. Se, että jaksaa juosta (oikeesti juosta!) ja kun mikä vaan vaate menee päälle.
    Oon jo aloittanut suunnan kohti parempaa, mutta tuntuu että etten ikinä saa painoa alas edes viittä kiloa. Onko sulla hyviä vinkkejä, mitä et jo olis jakanut?! :)
    Ihanaa, kun jaksat pitää positiivisuutta yllä – ja toi sun bloginkin nimi on niin osuva! :)

    1. Kiitos Riku kommentistasi ja kauniista sanoistasi!
      Just alkuviikossa kyselin Instassa ihmisiltä, mitä ne haluaisivat tietää elämäntapamuutoksesta ja sain niin paljon hyviä kysymyksiä, että tulossa postaussarja vielä tähän liittyen. Ja tosiaankin, tällä kertaa alun kärsimättömyyttä lukuunottamatta tämä ei olekaan ollut vaikeaa, ei ponnistelua ei taistelua, mitä sen ei pitäis mun mielestä ollakaan.
      Aika samat lähtökohdat meillä varmasti ja kun mä onnistuin, onnistut sinäkin! Ja nimenomaan se hyvä olohan tässä on parasta. Nukkuukin paljon paremmin ja juokseminen on paljon helpompaa ja myös nivelille turvallisempaa.
      Mutta, sä oot aloittanut, joten olet jo hyvällä mallilla! Nyt vain kärsivällisyyttä peliin, niin pian olo alkaa palkita.
      Kaikkea hyvää!!

  2. Huomenta Jenny,olipa taas tekstissä paljon ajattelemisen aihetta. Syksystä lähtien olen itse saanut liikunnan oikein hyvin käyntiin. Syömisessä vielä haastetta. Uuma kyllä kapenee saliharjoituksien myötä mutta paino vaan sitkeästi pysyy. Ehkä aerobista liikuntaa pitäisi vaan lisätä.
    Miten sinulla palautuminen? Onko päiviä jolloin et liiku lainkaan vai miten sen rytmität ja mikä olisi järkevää? En tosin tiedä onko salitreenissä eri kun esim. juoksussa?
    Ehkä olet tästä jo postauksen tehnyt,en vaan muista. Juoksemista olisi kiva kokeilla mutta kun painoa vielä niin paljon,se tuntuu hankalalta. Ehkä pitäisi yrittää kun tiet sulavat :)
    Kohtahan ne on taas ihanat kevätkelit,toivottavasti.

    1. Kiitos Niina kommentistasi!
      Ehkä sunkaan ei kannata niinkään tuijottaa sitä painoa, vaan keskittyä just siihen hyvään fiilikseen. Itselläkin näitä painonjumituksia on ollut ja taas pitkään, mutta kuten sullakin, keho vain jatkaa muokkautumistaan. Toki mua välillä kiinnostaa, mitä painolle on tapahtunut, mutta ainakaan se ei ole mennyt ylöspäin ja sellainen kilon parin heittely nyt on normaalia. Kyllä se aikuisiän sopiva paino sieltä sitten tulee, kun syö järkevästi ja urheilee ja pitää huolta itsestään.
      Mulla on viikossa ollut pari lepopäivää, mutta nyt sain uuden juoksuohjelman ja voi olla, että seuraavaksi mennään vain yhdellä lepopäivällä. Toi kaksi tosin on tuntunut itselleni sopivalta. Yleensä liikun sen 6 kertaa viikossa, mutta tulee myös viikkoja, etten ehdi kuin kolme kertaa. Olen siis usein kerran yhdistänyt yhden juoksun ja sitten kotitreenin.
      Sun kannattaisi varmaan lähteä juoksun kanssa liikkeelle niin, että juokset ja kävelet. Voit juosta vaikka 3-5 minuuttia ja kävellä minuutin väliin. Silloin syke pysyy alempana, tekniikka parempana ja juoksu ei vie mehuja heti alkuunsa eikä tunnu kamalalta.
      Kevät on ihan pian!
      Ihania treenejä sulle ja mahtavaa alkavaa viikkoa.

    2. Moi Niina! Jos olet aivan vasta-alkaja juoksussa, niin suosittelen tutustumaan NHS:n Couch to 5K -podcastiin. Itse aikanaan aloitin sen avulla, lähtötasoni oli oikeasti lähes nolla, todellakin sohvaperunasta viiteen kilsaan.

  3. Hyvä postaus, kiitos! Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa liikkumaan enemmän, syömään terveellisemmin jne. Just näin!
    Siitäkin olen ihan samaa mieltä kanssasi, että elämäntilanteen on oltava muutokselle sopiva. Omalla kohdallani se tilanne tuli tänä keväänä, tai niin ainakin kovasti toivon että tämä alkanut muutos jatkuu pitkään, tosi pitkään, toivottavasti loppu elämän. Isot menetykset veivät pitkäksi aikaa hyvinvoinnista huolehtimisen taka-alalle; oli vain selvittävä päivistä. Nyt on aikaa kulunut toivottavasti riittävästi, että tämä alkanut muutos jatkuu ja kantaa eteenpäin.

    Lämmin halaus sille kommentoijalle, jolla juuri nyt on raskasta eikä omasta voinnista jaksa / voi pitää huolta. Voimia!

    1. Kiitos Maria kommentistasi! Mitä menetyksiisi tulee, lähetän sulle mielessäni rakkautta ja valoa <3
      En yhtään ihmettele, että kun elämä on selviytymistä lähinnä aamusta iltaan, niin ei siinä jaksa miettiä, mikä olisi nyt paras valinta syömisen, liikunnan tai terveyden suhteen. Tiedän sen tunteen, vaikka erilaisia asioita varmasti olemme kokeneetkin elämässämme.

      Mutta ihanaa, että olet nyt löytänyt voimaa itsestäsi huolehtimiseen ja hyvinvointiin, koska se taas kantaa sitten hedelmää ja maksaa itsensä takaisin kaikessa. Mä toivotan sulle hyvän alun jälkeen kärsivällisyyttä ja voimaa! Siitä se lähtee ja sitten pikku hiljaa elämä muuttuu ja huomaat kaiken, mitä pienillä asioilla voi saavuttaa.

      Mukavaa viikonloppua sulle!

  4. Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta. Itse en ole koskaan kärsinyt ylipainosta, mutta syömishäiriöstä kylläkin. Silloin ei voinut ajatella mitään muuta kuin ruokaa ja laskea kaloreita ja suunnitella jo seuraavan päivän syömisiä. Kauas on tultu niistä ajoista ja onneksi nykyään minulla on terve suhtautuminen ruokaan, enkä edes muista juurikaan kaloreita. Liikunnan suhteen voin täysin samaistua tekstiisi. Itsellänikin on ollut kausia, jolloin liikunta on pitkään ollut retuperällä koska ei ole jaksanut. Nyt onneksi sen suhteen olen täynnä tarmoa <3

    1. Kiitos kommentista Arkeni estetiikkaa!
      Ihana kuulla, että olet tullut kauas noista ajoista ja tervehtynyt. Tosi hienoa! <3

      Itsekään en koskaan ennen kuopustani ollut ollut ylipainoinen. Ja sitten kun niitä kiloja pudottelin pariin kolmeenkin kertaan, niin olihan mulla kaikki tieto (liikunta-alan ihmisenä vieläpä), kuinka toimia, en vain toiminut niin. Kun sitten päätin tehdä kaiken viimeisen kerran toisin, niin hyvin on sujunut. En ole laskenut kaloreita tai punninnut ruokia vaan tehnyt sellaisia muutoksia, joita arjessa "jaksaa" helposti tehdä.

      Tämä on kyllä ollut kiinnostava tie ja opettanut niin paljon itsestäni ja elämästä yleensä. Jos nyt aloittaisin elämänmuutoksen, tekisin sen taas eri tavalla kuin 14 kuukautta sitten ja paljon niistä asioista olen täällä kirjoittanutkin.

      Toivotan sulle iloisia treenejä! Itselläkin on sen suhteen hyvä putki päällä ja nyt toivon, että terveyttä piisaa.
      Kivaa viikonloppua :)

  5. Oma ”tarinani” on erilainen, siihen ei liity ylipainoa, mutta tunnistan kuitenkin hyvin tämän HALUAMISEN.
    Kun minäkään en joudu luopumaan mistään vaan ihan luonnostaan HALUAN näitä asioita joita elämääni (nykyään) kuuluu. Ja mitä enemmän haluan ja siksi teen kuten teen, jätän tekemättä mitä jätän tekemättä, niin seurauksena on – tadaa, tämä on yksinkertaista – hyvä olo päässä ja kropassa.

    Nousen aikaisin siksi että pidän siitä enkä keksi miksi jäisin makamaan, juon juhlissa vichyä siksi etten osaa kuvitella muuta enää, ei siksi etten ”saisi” juoda alkoholia, lähden juoksemaan tuuleen kun saan siitä voimaa (joka mielessä) enkä suinkaan siksi, että olisi joku pakko.

    Tää on hienoo ja hyvä kertaantuu kaikessa!

    1. Kiitos Kati kommentistasi!
      Aika hyvä resepti sulla tuossa kommentissa ja kyllä se itselläkin toimii noin. Kuulosti kovin tutulta!
      Aina vain ihmiset eivät ehkä just ymmärrä, että nämä ovat omia valintoja. Varsinkin jos on ollut joskus ennen erilainen. Mutta näin me kaikki muututaan ja eri asiat alkavat merkitä ja arvotkin menevät uusiksi.
      Samaa mieltä, hienoo on!
      Kivaa viikonloppua sulle :)

  6. Auts, raitapaidat tosiaan! Tunnistan itseni tekstistä täysin, vielä kun osaisin muuttaa asioita arjessa.

    1. Kiitos Annukka kommentistasi! Täältä blogista löytyy enemmänkin pohdintaa tästä aiheesta, kun klikkaat tuota painonhallinta-kategoriaa.
      Itse pienensin annoksia, lisäsin proteiinia aterioille, aloin syödä säännöllisesti. Aamupala ja lounas on mun tärkeimmät ruoat ja kun ne koostan hyvin, niin se auttaa loppupäivään. En ole laskenut kaloreita enkä punninnut ruokia, enkä kertaakaan ole ollut nälkäinen.
      Siitä se lähtee!!
      Tsemppiä ja kärsivällisyyttä alkuun. Keho vaatii oman aikansa, että tulokset alkavat näkyä, mutta kyllä ne alkavat ja sitten nekin myös motivoivat!

  7. Hyvä kirjoitus. Enkä osaa itsekään vastata miksi joskus olen päässyt tuohon samaan tilaan ja jaksanut urheilla ja syödä järkevästi ja olen voinut tosi hyvin. Nyt en voi, yritän urheilla mutta elämäntilanne on nyt tosi rankka, ja vaikka kaapissa on kaikki ne hyvään ruokaan tarvittavat raaka-aineet, vedän väsyneenä ja kiireessä silti aina sen vaalean leivän tai ison kasan pastaa. Olo on huono. En ole ylipainoinen mutta kiloja on 10 enemmän kuin silloin kun voin hyvin. Unta saan aivan liian vähän.

    Se kai vaatii jonkun flown , että saa sysäyksen alkuun, siihen ei vaan auta mikään järkipuhe. Saatan onnistua pari päivää-viikon ja sitten taas ruokavalio repsahtaa. Kurjaa.
    Ihana seurata silti, että muut onnistuu, toivottavasti pysyvästi.

    Muutaman ystävän elämäntaparemonttia seuratessani, huomaan myös, etteivät he osaa ajatella enää muuta kuin ruokaa. Ruoka saa jutuissa ylivallan, tekee mieli kokoajan ns kiellettyjä ruokia ja ajatukset pyörii vain ruuassa. Postataan kuvia herkuista, mitä ei kuitenkaan syödä. Elämästä katoaa spontaanius, tulee jonkinlainen kireys vaikka muuten voikin hyvin ja näyttää hyvältä. Siihenkään en haluaisi. Kultainen keskitie olisi löydyttävä.
    Jos pääsisi siitä, ettei lohduttaisi itseään ruualla. Ja saisi aikaa itselleen, sen enempää elämäntilannetta avaamatta voin vaan todeta, että nyt aikaa itselle ei ole.

    Tuli pitkä teksti. Jatka samaan malliin, seuraan täällä ja yritän tulla perässä. :)

    1. Kiitos Tiitu kommentistasi!
      Ensinnäkin tsemppiä kovasti tähän päivään! Itseä lohdutti vaikeina hetkinä sekin, että tiesin, ettei elämä loputtomiin voi jatkua sellaisena, koska kaikki muuttuu koko ajan.Lopulta tulikin se päivä, kun ei tarvinnut enää selviytyä. Toivon, että sun elämäkin keventyy ja heti kun mahdollista.

      Mä lopulta vain olin niin KYLLÄSTYNYT siihen oloon. Se oli se mun alkusysäys. Ajattelin sitäkin, miten monta kertaa olin tehnyt jo koko asian eli laihduttamisen, elämänmuutostahan en ollut tehnyt kertaakaan. Kun lähdin muuttamaan asioita, laihduin samalla. Niin sen voi jälkikäteen nähdä, vaikka aluksi itsekin keskityin vielä niihin kiloihin. Ei olis pitänyt, olis pitänyt keskittyä hyvinvointiin ja hyvään oloon.

      Joo, se, jos ruoka pyörii koko ajan päässä, ei kuulosta kovin hyvältä. Jotenkin se tasapaino olisi aina hyvä löytyä, myös tässä. Mä kun en kieltänyt itseltäni mitään, niin eivät ne herkutkaan pyörineet ajatuksissa. Kun aloin syödä säännöllisesti ja riittävästi ja oikeita juttuja, ei ollut enää isoa tarvetta herkuille. Kyllä syön niitä edelleen, mutta mitättömiä määriä enkä päivittäin enää.

      Ihana, että seuraat! Jos mä pystyin onnistumaan, säkin pystyt. Oon siitä vakuuttunut, koska en ole itse mikään kerralla maaliin -esimerkki todellakaan.
      Kivaa viikonloppua, voimaa ja kärsivällisyyttä <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *