Näen sen, kun uskon siihen, mutta joskus elämä yllättää

Tämän vuoden mottonihan kuuluu, että näen sen, kun uskon siihen, mutta joskus elämä yllättää ja tällä viikolla minut yllätettiin tavalla, jota en rehellisesti sanottuna ollut oikeasti osannut kuvitellakaan. Eilen nimittäin julkistettiin tämän vuoden Inspiration Blog Awards -ehdokkaat ja niinpä vain silmien hieraisun jälkeen oli uskottava, että meikäläinen on ehdolla Vuoden energisin -kategoriassa. Ja kun kerran olen ehdolla, niin minua saa mielellään äänestää. Ilahduin siitä, että ehdokkaina on monen ikäisiä bloggaajia. Se, että oma ikäni (40) oli nostettu tuohon esittelyyni, luultavasti on vain hyvä asia. Sitäpaitsi on mahtavaa olla nelkyt!

Se miksi yllätyin ehdokkuudesta oli se, että en vain ollut osannut kuvitella itseäni kisaamassa noiden muiden mahtavien vaikuttajien kanssa. Ei siksi, että pitäisin itseäni tai blogiani jotenkin vähäpätöisempänä kuin muita, mutta en vain jotenkin ollut tullut ajatelleeksi asiaa koskaan. Ehkä olen ollut turhan vaatimaton, koska kuitenkin tuotan sisältöä siinä missä muutkin.

Tässä mä oon. (Kuva: Timo Turkka)

Olen blogannut 7 vuotta ja aika ajoin näiden vuosien aikana miettinyt blogin laittamista telakalle. Joskus jo kauan aikaa sitten ymmärsin onneksi sen, ettei minun tarvitse kirjoittaa x määrää postausta kuukaudessa, vaan saan kirjoittaa aina silloin kun huvittaa ja koen, että minulla on jotain sanottavaa. Olen myös viime aikoina siirtänyt osan viestinnästäni Instagramiin ja erityisesti Instagram Stories pikku videoineen on hauska tapa saada kerrottua asioita, niin syvällisiä kuin vähemmänkin syvällisiä. En ole koskaan ollut se tyyppi, joka bloggaa päivän kuulumisia, mutta ehkä niitä on tullut kerrottua kuitenkin Instagramin puolella.

Viime aikoina olen kirjoittanut enemmän painonhallinnasta ja elämänmuutoksesta kuin pohtinut henkisesti syvällisiä, jota tein selkeästi enemmän blogin alkutaipaleella, kun yritin ymmärtää ja käsitellä kokemiani asioita kirjoittamisen avulla. Toki suuri osa elämänmuutoksesta ja painonhallinnastakin tapahtuu pääkopassa. Osa alkuaikojen lukijoista on matkustanut mukana jo vuosia, osa on jäänyt matkan varrelle ja paljon on tullut lisää vuosien varrella. Kun viimeksi podin maailmantuskaa ja olin laittamassa lappua luukulle ollessani influenssan kourissa, sain myös monilta uusilta seuraajilta kannustavia viestejä, kiitos niistä. Kirjoitan blogiani yhä myös itselleni, mutta kirjoitan sitä myös sinulle ja minusta on hienoa, että juuri sinä olet mukana. Kirjoittaminen vain on mahtava tapa käsitellä erilaisia asioita ja nähdä niitä eri kulmista.

Vähän ehkä huvittaa se, kun olin juuri kirjoittanut muutamaa päivää aiemmin postauksen, kuinka meistä on enempään kuin me luulemme ja sitten meinaan tipahtaa tuolilta, kun kuulin tuon IBA2018-uutisen. Moni meistä (myös minä) on turhan vaatimaton tekemistensä kanssa ja uskoo liian vähän siihen, mitä tekee. Jollain tavalla kyllä uskon vahvastikin itseeni, vaikka aina sitä palautetta ei kovin paljon edes saa. Minulla on vain se ääretön halu auttaa, saada juuri sinut liikkeelle ja elämään sitä parasta mahdollista elämää. Kannustaa ottamaan vastuuta hyvinvoinnistasi, onnellisuudestasi, arjestasi. Auttaa näkemään kaiken sen kauneuden, joka sinullakin on edessäsi ja ulottuvillasi, jos vain haluat sen nähdä. Se halu puskee kirjoittamaan silloin, kun tulee hetki, että onko siellä ketään, onko tässä mitään järkeä, onko missään mitään järkeä. Ja toisaalta ymmärrän senkin hyvin, jos ei jaksa ja halua vaikka nyt nähdä sitä kauneutta. Olen itsekin ollut siellä, minne päivä ei paistanut. Mutta nyt olen tässä.

Minua nauratti, kun yksi päivä muistelin sitä, kuinka olin mennyt erään selvänäkijän puheille aika tarkalleen 7 vuotta sitten. Etsin silloin itseäni ja hain paikkaani maailmassa epätoivoisesti ja tuolloin olin jostain syystä päättänyt, että haen opiskelemaan papiksi. Pappishaaveet kuitenkin jäivät kun unohdin ilmoittautua pääsykokeeseen ja monta muuta ammatillista haavetta ehti jo tulla tilalle, vaikka sitten aina vain jatkoin kirjoittamista ja liikunnanohjausta. Selvänäkijä, joka ei taida enää muuten edes toimia ammatissaan, totesi, että tulen auttamaan ihmisiä ja tekemään maailmasta paremman paikan. Ajattelin silloin, että hän viittasi ehkä noihin pappishaaveisiin, mutta hih, ehkä hän selvänäköisesti tarkoittikin tätä blogia (jonka tuolloin olin juuri aloittanut) ja kaikkea sitäkin työsälää, jota tässä sivussa pyöritän ja olen pyörittänyt jo vuosia nyt taas päivätyön ohella. Tai sitten hän tarkoitti erästä haavetta, joka on vielä toteuttamatta, vaikka paljon saankin kaikkea hyvää tehdä koko ajan, muun muassa mahtavia tietokirjoja.

On mahtavaa, jos onnistun inspiroimaan, auttamaan, kannustamaan ja herättämään ajatuksia. Niin kauan, kun itsekin koen, että teen juuri noita edellä mainittuja asioita, niin kauan jatkan bloginikin kirjoittamista.

Aurinkoa!

Jenny

Tule Instagramiin!