Nauru voi pelastaa parisuhteen

Nauru voi pelastaa parisuhteen ja ainakin se seivaa turhilta riidoilta.

Tiedätkö parisuhteessa ne normisti kaksi melko kärsivällistä tyyppiä, joilla kuitenkin luonnollisesti joskus hermo kiristyy,  mutta aivan toisistaan poikkeavista pikkuasioista? Toinen malttaa säätää tietotekniikan kanssa, kun taas toinen ei pääse nettipankkiinsa ilman kiroilua. Toisella on liikenteessä lehmänhermot, toinen epäilee joka toisen kuskin tilanneen ajokorttinsa nettikaupasta. Ja koska tunteet helposti tarttuvat, niin voi tarttua toisen pieni hiiltyminenkin, jos ei ole tarkkana.

Yksi parhaista keinoista olla lähtemättä mukaan toisen hetkelliseen hermostumiseen, on nauru. Meillä tämä toimii kumminkin päin. Kun toinen hihittää ja nauraa, ei se toinenkaan voi olla enää kiukkuinen ja tajuaa, että teki kärpäsestä härkäsen. Toki jos toisella on oikea hätä, ei tietenkään sovi nauraa, vaan on tarjottava apua. Mutta kohtuullisen vähäpätöisessä, mutta silti tunnekuohuja nostattavassa asiassa naurulla on sijansa.

Jos siis liikenteessä ajelee joku taitamaton kuski, jonka vilkku on rikki tai auto ei pysy yhdellä kaistalla, ja se tyyppi pelkääjän paikan vieressä alkaa hiiltyä, kannattaa roihua sammutella nauramalla. Tai jos suodatinpussi leviää vastaimuroidulle lattialle, käyrät tarjouskurkut vierivät kuralätäkköön, koska ostoskassin toinen hihna on jäänyt käteen, voi asian lyödä leikiksi ja hihitellä. Uutta puhelinta kuntoon säätäessä tai sen nettipankin kanssa taistellessa touhua vierestä seuraavan nauru on se, joka tilanteen voi pelastaa.

Itse olin ennen se, joka helposti hiiltyi pikkuasioista, mutta niinpä lähdin vaivatta mukaan myös toisen tunteeseen, kuten kiukkuun. Siitä aiheutui monenlaisia ongelmia. Lisäksi olin myös huono tulemaan vastaan, ja helposti saatoin odotella päivän jos toisenkin, että toinen taipuu, antaa periksi ja tulee sopimaan. Se, etten osannut toimia toisen ärtymyksen kanssa johti usein siihen, että yhden persiiseen ammutun karhun sijaan nalleja oli paikalla yhtäkkiä kaksi.

Riitahan sellaisesta saattoi tulla, ja kun muutenkin lakkasin pingottamasta, hölläsin kontrollia monessa asiassa, päätin opetella nauramaan pikku harmituksille ja arjen pienille vastoinkäymisille. Aina se ei onnistu, mutta useimmiten kyllä, ja myös voimalauseet toimivat hyvin monta kertaa.

Sekin on taito, että oppii näkemään sen, että jos toisella menee hermo pikkuasiasta A ja toisella pikkuasiasta B, ei pidä sitä omaa asiaansa erityisempänä kuin sen toisenkaan. Oivaltaa sen, että jos itsekin hiiltyy joskus, on toisella siihen oikeus, muttei sen tarvitse pilata koko päivää eikä toisen ärsyyntymiseen todellakaan tarvitse lähteä mukaan. Ihmiset ovat erilaisia, puolisotkin, luonteiltaan ja temperamenteiltaan. Toinen saattaa herpata pienestä, josta itse ei ole moksiskaan. Ja päinvastoin. Ja sitten sitä kumpikin ymmärtää, ettei oikeasti niille pikkuasioille kannata antaa niin paljon painoa. Mutta jos vain jatkuvasti hermostuisi ja hermoilisi, sellaisen tyypin kanssa eläminen tuskin sujuisi kovin pitkään, se olisi raskasta! Lisää naurua elämään siis, sanon minä.

Ensi kerralla, kun toinen (tai itse) kiroaa liikenneympyrässä töppäilevää kuskia, kynnykseen lyömäänsä pikkuvarvasta, valkoiselle t-paidalle läikkynyttä punaviinitahraa tai kassajonoa, joka ei sitten liiku millään ja toisen kassan valittuasi olisit jo ulkona, naura.

Ennemmin tai myöhemmin se tarttuu ja muistuttaa, ettei elämä eikä edes parisuhde ole niin vakavaa. Ei sitten ollenkaan.

Mahtavaa lauantaita!

P.s. Tämä ei ole aprillia, vaikka joku niin erehtyi luulemaan! En edes muistanut koko aprillipäivää, ennen kuin aloin lukea Helsingin poliisilaitoksen uusista pikkupossuista!