Nykyisyys merkitsee eniten

Esikoiseni lähetti minulle viestin ja kertoi asioista, jotka olivat edistyneet ja että olo oli aikuinen. Ensin meinasin vastata, että vau, hyvä sä ja älä vain tee, kuten mä olen tehnyt (yleisesti), mutta sitten tyydyin vastaamaan, että vau, hyvä sä!

Kolmen lapsen äitinä sitä tietenkin on välillä huolissaan ja miettii lasten tulevaisuuttakin peilaten niitä omaan elämäänsä. Välillä iskee hillitön halua sanoa, että älä sitten vain tee niin kuin itse tein, mutta lasten pitää saada oppia, ja sitä oppimista tehdään myös kantapään kautta. Ja sitten tein oivalluksen: ei menneisyyden teoilla tai tekemättä jättämisillä ole merkitystä tässä hetkessä, ei lastenkaan suhteen. Tässä hetkessä on merkitystä sillä, mitä teen joka päivä, millainen olen nyt, mitä annan itsestäni juuri nyt. Se, mitä teen nyt, sillä on merkitystä myös lapsiani ajatellen. Nykyisyys merkitsee eniten.

Ehdotin eilen 16-vuotiaalle, että hän meditoisi kanssani kesällä laiturilla. Ensimmäinen vastaus oli, että miks, ja sitten tuli varovainen no okeeeei ja kolmanneksi, äiti sä oot outo! Hih.

Ketään ei voi säästää ja suojella

Sitä haluaisi suojella lapsia satuttamasta itseään, vaikka se tässä elämässä on mahdotonta. Sitä ei pysty varmistelemaan, että lapset kokisivat vain hyviä tunteita ja hyviä kokemuksia. Pettymyksiltä ei voi välttyä kukaan eikä tarvitsekaan, sillä ainakin itseäni vastoinkäymiset ovat opettaneet enemmän kuin onnistumiset.

Sitä paitsi lapsia ei voi kasvattaa kuplassa eikä elämää voi elää heidän puolestaan. Ei voi päättää, mikä on hyvä tai sopiva kokemus jollekulle toiselle. Sitä pitää vain luottaa siihen, että on pystynyt tarjoamaan heille turvallisia aineksia kaikesta huolimatta, joiden avulla ja omina itsenään he sitten pärjäävät elämässään. Erityisesti tämä on ollut tapetilla ajatuksissani siksikin, kun olen katsellut esikoiseni ensiaskelia ihan omassa elämässä, omassa kodissa, työelämässä ja lukio-opintoja viimeistellessä.

Tunnekasvastusta all life long

Keskimmäisen kanssa taas olemme joutuneet käymään vakavampia keskusteluja ihmiselämästä, sen epävarmuudesta ja tunteista, koska elämä toi lähelle tragedian, joka kosketti erityisesti häntä ja vaikutti pitkän aikaa kaikkeen ja vaikuttaa yhä. Kun tapahtuu asioita, joita aikuisenkaan on vaikea käsittää, niin miten 16-vuotias niitä osaisi jäsennellä.

Puhun kotona tunteista ja niiden ymmärtämisestä usein varmaan kyllästymiseen asti ja usein kuulen hyväntahtoisen äiti sä oot outo -toteamuksen. Kun lapsi tänä keväänä kysyi minulta, että miksi, olen joutunut rehellisesti vastaamaan, että en tiedä, emmekä koskaan välttämättä saa kaikkiin elämän suuriin tapahtumiin vastauksia ja se on vain hyväksyttävä.

Silti uskon, että “tunnekasvatus” kannattaa ja oikoo monta mutkaa myöhemmin aikuisena. Se myös auttaa jo tässä hetkessä.

Parhaani olen tehnyt ja toivon, että se riittää, mutta välillä sitä tuntee itsensäkin voimattomaksi. Se, että lapsi joutuu kokemaan jotain, joka mullistaa elämän, on hurjaa, mutta toisaalta uskon, että siitä seuraa paljon hyvääkin. Siitä seuraa tietoa, joka opettaa, mutta sen ymmärtää vasta myöhemmin, ei hetkellä, kun on vaikeaa.

Nouseminen on tärkeintä 

Voimattomuus iskee helposti myös silloin, kun miettii omia vaikeuksia ja sitä, miten lapset ne ovat nähneet ja kokeneet. Perheen hajoaminen, vastuu lapsista yksin, köyhyys, loppuunpalaminen, masennus… Näitähän riittää.

Mutta kuten viisas ystäväni minulle talvella sanoi, että niin, olet kokenut monenlaista, mutta (isommat) tytöt ovat nähneet myös sen, miten nouset vaikeuksista. Ping. Se on totta! Se minun pitäisi muistaa jokaisena heikkona hetkenä, kun murehdin mennyttä ja omien voimieni vähyyttä aiemmin. Nouseminen. Sen he ovat nähneet. Ja se on tärkeintä.

Vaikka välillä ahdistun kaikesta, uskon, että sen vaikeuksista nousemisen näkeminen onkin yksi paras asia, jonka tyttärilleni olen voinut tarjota. Ehkä se varustaa heitä myös kohtaamaan omissa elämissään erilaisia asioita, myös niitä vastoinkäymisiä, joita ei haluaisi kohdata, mutta jotka opettavat paljon. He muistavat, että vaikka mitä tapahtuu, lopulta voi nousta, kun on siihen voimia.

Vaikeuksien näkeminen ja kokeminen kasvattaa myös myötätuntoa. Kun joitain vuosia sitten asiani alkoivat järjestyä, mutta aika ajoin silti kohtasin vielä isoja vaikeuksia ja kun erään suuren pettymyksen edessä aloin sitä käsitellä, tyttöni lähetti minulle kuvaviestin piirretystä kalasta, jossa luki, että just keep swimming.

Lopulta kaikki elämänkokemukseni ovat opettaneet itselleni sen, että on ihan turha sanoa lapsille jotain, jos itse tekee sitten päinvastoin. Kaikista paras kasvattamisen ja tukemisen keino elämässä niin lapsia kuin ketä tahansa muutakin kohtaan on se, että tekee, kuten kokee, että on oikein. Sanomisen sijaan tärkeämpää on se, mitä tekee juuri nyt. Keskittyy siihen, eikä takerru menneisiin. Millaista esimerkkiä näyttää ja miten itse elää elämäänsä, juuri nyt. Toivon, että ainakin näytän tyttärilleni esimerkkiä siitä, että kannattaa elää rehellisenä itselleen ja vaikka kohtaa vastoinkäymisiä, kannattaa jaksaa nousta.

Koska sitten kun on jaksanut nousta, elämä on parempaa kuin se koskaan ennen on ollutkaan. Sitä on niin paljon viisaampi. Näkee kaiken ihan eri lailla. Arvot heittävät häränpyllyä. Uskaltaa elää sellaista elämää, joka sopii itselle, ei elä kenenkään toisen elämää. Uskoo siihen, että kaikki lopulta järjestyy, tavalla tai toisella. Uskoo elämään ja itseensä.

Kaunista päivää!