Omalla polulla

Viime päivinä olen lueskellut runsaasti jenkkiläisen professori ja psykoterapeutti Wayne W. Dyerin blogikirjoituksia. Kyseinen mies aloitti tyhjästä, mutta on sittemmin kirjoittanut kymmeniä bestsellereitä. Esikuvani! Itselläni on myös muutama hänen kirjoittamansa kirja, jotka sain äidiltäni varmaankin 10 vuotta sitten. Silloin en osannut arvostaa kyseisiä teoksia, mutta olen iloinen, että en kehdannut antaa kirjoja pois, vaan hillosin niitä hyllyssä. Nyt ne tuntuvat nimittäin käsittelevän juuri niitä asioita, joita päässäni pyörittelen.

Kävelin tänään Piksun kanssa 8 kilometrin lenkin. Kun Piksu nukkuu, on hyvä ajatella. Mietin jälleen sitä, miten paljon olen muuttunut viimeisinä parina vuotena. Itsestäni tuntuu siltä kuin olisin aivan toinen ihminen. En sitten tiedä, miten muut lähelläni tämän kokevat, voi olla, ettei kukaan huomaa mitään. Itselläni silmät lopullisesti avasi tilanne, joka laittoi arjen sekaisin pitkäksi aikaa. Silloin en nähnyt asiassa mitään hyvää. Nyt se tuntuu yhdeltä elämäni parhaimmista tapahtumista. Ilman kaikkea tapahtunutta en varmastikaan olisi tällainen ja ajattelisi nyt näin. Joten kiitos vain asianosaisille, hih.

Joka tapauksessa tietyt ennen niin tärkeät asiat ovat muuttuneet yhdentekeviksi ja aikaisemmin ei niin tärkeät asiat ovat muuttuneet paljon tärkeämmiksi. Jossittelu on turhaa, mutta kyllä sitä on tullut tuhlattua energiaa aivan vääriin ja mitättömiin asioihin! Esimerkiksi: Kuinka paljon kiinnitinkään aikaisemmin huomiota siihen, mitä muut minusta ajattelevat ja mitä toisilla on mitä minulla ei ole. Ja miten yritinkään pitää asioita kontrollissani ja kuinka pahoitin mieltäni toisten teoista. Se erityisesti on typerää, sillä jokainen meistä toimii kuten toimii. Parhainta olisi, jos voisi ottaa jokaisen ihmisen opettajana, myös ne, jotka ovat hankaloittaneet elämää.

Vaikeaa on ollut päästä myös negatiivisuudesta ja toisten arvostelemisesta. Enkä aina onnistu siinä vieläkään, mutta yritys on kova. Kärsivällisyyttäni koettelevat erityisesti liikenne ja toisten ihmisten ajotaidot. Siinä vaiheessa kun tyttäret toteavat viereisen kaistan kuskin tyriessä, että mistä toikin urpo on ajokorttinsa saanut, postimyynnistäkö, olen havahtunut siivoamaan suuni. Kaikenlainen negatiivisuus estää ihmistä kehittymästä, siitä olen varma.

Ja vaikka yhteentörmäyksiä tulee väistämättä, osaan nykyään ajatella jo entistä useammin,että tämä on minun polkuni ja minä olen tässä vaiheessa. Miten voisinkaan odottaa keneltäkään sitä, että hän olisi samalla kohtaa kuin minä. Juuri eilen kyselin puolisoltani, että uskooko hän siihen mihin minä, että olemme sieluja,  joilla on ruumis vai päinvastoin. Tadaa, totta kai olemme tästä asiasta vastakkaista mieltä. Silti voimme olla yhdessä. Hän kestää minua ja kummallisuuksiani. Minä ymmärrän sen, että polkumme eivät aina kohtaa ja kunnioitan hänen mielipidettään. Vähintäänkin yritän kunnioittaa.

Mitä enemmän ajattelen asioita, sitä enemmän tahdon saada tietoa. Olen sitä mieltä, että ”hyväksi” ihmiseksi ei muututa, vaan se on elämänmittainen matka. Olen kuitenkin iloinen siitä, että havahduin tässä vaiheessa, en 30 vuotta myöhemmin. Ja kuten ystäväni Laura kirjoitti, matka on tärkeämpi kuin määränpää.

Myös Liikunnasta jälleen rutiini -matka on kesken ja voi hyvin. Takana on kolme viikkoa säännöllistä urheilua. Ja minulla on sellainen olo, että tahdon lisää treeniä. Tänään herätessäni mietin ensimmäiseksi, että oooooh, nukkuipa Piksu hyvin ja toiseksi, mitäs tänään treenaisin. Juoksu ei tule kuuloonkaan, sillä eilen juostessani tuntui siltä, että etureiteni elivät omaa elämäänsä ja viimeiset kymmenet metrit juoksin aivan väkisin. Minua nauratti, kun tuntui niin pahalta.

Tänään menen sisäpyöräilemään! Toiveissa on hikeä ja flow-fiiliksiä, tsaijai, tuskin maltan odottaa!

Vielä on paljon kesää jäljellä!