On niin helppoo olla kiitollinen

No kyllä vain, jos saa maata helteisellä hiekkarannalla! Mutta miten lie kiitollisuuden laita sitten, kun on kirjaimellisesti(kin) synkkää ja pimeää.

Onpa vain ollut mahtava kesä. En ole tehnyt suuria, mutta olen tehnyt paljon pieniä asioita. Kaikkea on ollut riittävästi: pikkuruisia hiekkavarpaita, aurinkoa, mansikoita, uimista, lauttamatkoja, ystäviä, horisonttiin tuijottelua sekä ihania päiväkahveja koneella blogia päivitellen. Toki on ollut myös syviä vesiä, väsymystä ja elämän merkityksen kelailemista, mutta kaiken kaikkiaan olen plussan puolella.

Eilen lillutellessani varpaitani Pihlajasaaren rantavedessä sopivan rouhean hiekan hyväillessä ihoani, mietin, miten helppoa on olla kiitollinen kaikesta tuollaisena hetkenä. Oli niin helppoo olla onnellinen! Aloinkin pohtia sitä, miten kyseisen pakahdun rakkaudesta koko maailmaa kohtaan -fiiliksen saisi siirrettyä marraskuulle, kun on pimeää, kylmää ja räntäistä. Tai siihen seuraavaan kertaan, kun vatuttaa ihan vietävästi.

En usko siihen, että kiitollisuutta hetkestä voi pakottaa esiin. Ei ainakaan silloin, jos on hiton pimeää, kylmää ja räntäistä. Tai kun kohtaa ison vastoinkäymisen. Itseni tuntien niistä hetkistä voi kiitollisuus olla kaukana. Mutta kiitollisuutta voi treenata. Huonoillakin hetkillä voi lakata ajattelemasta, että miksi minä.

Entä miten on ihmisen laita, joka vain mennä porskuttaa elämässään eteenpäin sen kummemmin miettimättä. Hei, sehän olen minä vielä viisi vuotta sitten. 

Kun on tottunut tietynlaisiin ajatusmalleihin, on haastavaa alkaa oppia ajattelemaan uudella tavalla. On helppoa pitää kaikkea itsestäänselvyytenä ilman kiitollisuuden häivääkään. Mutta, kuten olen aiemminkin todennut, tällainen hetkeen havahtuminen vaatii yhtä lailla harjoittelemista kuin lihasmassan kasvattaminen tai ampiasvyötärön metsästäminen treenisalilla. Tärkeintä on antaa itselle aikaa ja päättää, että ei luovuta. Ei edes sillä pahimmalla räntäilmalla.

Mutta miksi sitten ylipäänsä harjoitella kiitollisuutta?

Itse olen huomannut, että kun opettelee olemaan kiitollinen siitä mitä on, elämä muuttuu paljon helpommaksi. Ei ole enää jatkuvaa tunnetta siitä, ettei mikään riitä. Ei tarvitse olla kateellinen, pettynyt tai toivoton. Ei tarvitse hamuta jatkuvasti lisää, vaikka on saanut jo paljon. Ei tarvitse takertua siihen, mitä itseltä puuttuu. Ymmärtää sen, ettei kukaan muu voi olla oman onnen tiellä. Tajuaa sen, ettei toisen onni, luksuskämppä Punavuoressa tai tuliterä katumaasturi ole itseltä pois.

Sitä paitsi kiitollisuus tekee iloiseksi. Vaikka kiitollisuus on paljon muutakin kuin sana kiitos, niin onpa muuten vain mahtavaa saada joku toinen yhdellä pienellä sanalla hyvälle tuulelle.

Patricia Tudor-Sandahlin kirja Tuhat syytä kiittää (Kirjapaja 2009) antaa paljon ajattelemisen aihetta. Sandahl kirjoittaa, että jos tunnemme kiitollisuutta, mutta emme osoita sitä, on kuin käärisimme lahjapaketin, mutta emme antaisi sitä kellekään.

Aivan totta!

Haastankin itseni ja meidät kaikki ilmaisemaan kiitollisuuttamme, jakelemaan kiitoksia ja olemaan ihastuttavia kaikille kanssaihmisillemme. Jos on aihetta kiitokseen, sanotaan se ääneen. Tai lähetetään meiliä tai tekstaria perään. Ei kannata miettiä, että äh, ei kannata, ei se varmasti ole toisen silmissä iso juttu.

Sillä kyllä se on. Ja parasta, mitä se voi aiheuttaa, on hyvien asioiden ketjureaktio.

Kyllä vain! Tämä oli selviö eilen ja kumma kyllä, samat fiilarit jatkuvat yhä.