Onko se, ettei aina paina sata lasissa, laiskuutta tai luovuttamisen merkki?

Onko se, ettei aina paina sata lasissa, laiskuutta tai luovuttamisen merkki?

Ei ole. Kerron kohta, miten tähän ajatukseen olen päätynyt ja pitkälti sen paljon tekemisen kautta.

Kuten moni minua pitkään seurannut tietää, olen jo lapsesta saakka ollut varsin toimelias pakkaus. Aloitin työurani ekaluokalla mainoksia jakamalla ja ”oikeat” työt 11-vuotiaana siivoamalla hotellihuoneita. Olen nauttinut aina paljosta tekemisestä, ja monien asioiden tekemisestä samaan aikaan, se on ollut mielestäni innostavaa ja mielenkiintoista. Jo lapsena ja nuorena minusta tuntui siltä, että on niin paljon asioita joita halusin kokea, etten siksi halunnut jämähtää vain yhteen, vaan tehdä montaa asiaa samaan aikaan oli kyse sitten harrastuksista tai työnteosta.

Kolmikymppisenä paloin loppuun pitkään jatkuneen hankalan ja arvaamattoman elämäntilanteen takia. Silloin työ oli itselleni turvasatama, asia, johon saatoin upota ja olla ajattelematta muuta arkea. Myös sivutyöni – liikunnan ohjaaminen – oli pakopaikka ja iso apuväline. Sanoinkin joskus, että esimerkiksi spinning ja sen ohjaaminen pelasti elämäni.

Pitkään tein monia töitä yhtä aikaa siksi, että tuossa henkisesti haastavassa elämänvaiheessa niskaani kaatuivat liki 80 000 euron velat pitkälti itsestäni johtumattomista syistä ja toisen ihmisen teoista johtuen. Samaan aikaan jäin myös yksin kahden vanhemman tyttäreni kanssa, ja viimeiset 13 vuotta olen vastannut yksin heidän kuluistaan ja elättämisestään aikuisuuteen saakka. Vanhin tyttäreni on asunut omillaan jo kolme vuotta ja toki elättää itsensä täysin. Keskimmäiseni käy myös töissä, mutta asuu vielä kotona.
Kun olin selviytynyt pahimmasta katkeruudesta ja raivosta, joka johtui monista tapahtuneista asioista, ymmärsin, että esimerkiksi tuo Porschen kokoinen rahasumma vain on jotain, joka minun on hoidettava. Ja niin hoidinkin: tein monta vuotta useaa työtä ja ihan sikana töitä, että sain velat maksettua, ja oli useita vuosia, kun rahat olivat todella tiukalla. 10 vuotta tuohon kului, kunnes olin kuivilla.

2

Teen nykyäänkin paljon asioita ja yhä paljon töitä. En myöskään ole vieläkään muuttunut ihmiseksi, joka voisi ”vain” käydä jossain töissä tai tehdä jotain työtä siksi, että pitää tulla toimeen. Paras ja minulle sopivin työ tai omalla kohdallani siis työt ovat sellaisia, jotka ottavat, mutta myös antavat. Jos työ vain ottaa ja ottaa, minuakin alkaa uuvuttaa ja alan ahdistua.

Koska enää paljon työn tekeminen tai usean työn tekeminen ei ole pakkotilanne, olen alkanut olla tarkka myös siitä, mihin haluan aikaani käyttää. Jos jokin asia tuntuu jatkuvasti epämiellyttävältä, onko sen tekemisessä mitään järkeä? Mitä jos voisi tehdä jotain merkityksellisempää, vaikka sitten huonommilla työajoilla ja pienemmällä palkalla?

En lähde mukaan edes kaikkeen sellaiseen, joka vaikuttaa minusta mahtavalta tai kiinnostavalta. Tiedostan niin vahvasti sen, että kaikkea voi tehdä, mutta ei samaan aikaan. Olen siis nykyään pihi sen suhteen, mihin aikaani käytän.

Viimeiset vuodet olen opetellut myös vain olemaan. Kun on tottunut painamaan sata lasissa ja laikka punaisena, on vain oleminen aluksi ihan hirveän vaikeaa. Lisäksi se on ensin tylsää, ja saa ihmisen helposti epäilemään itseään ja tarkoitustaan.

Mutta kuitenkin se, että olen opetellut vain olemaan, on opettanut minulle tärkeitä asioita ennen kaikkea itsestäni – kun pysähtyy ja vain on, alkaa kuulla niitä omia todellisia tarpeita ja toiveita ja haluja. Kun alkaa oppia tuntemaan itseään paremmin, oma keskeneräisyys on helpompaa hyväksyä. Sitä voi oikeasti tehdä menneen kanssa rauhan ja katsoa sitäkin kiitollisin ja rakastavin mielin. Voi olla onnellinen niistä vaikeistakin kokemuksista, koska enhän itsekään koskaan haluisi elää ilman sitä informaatiota ja oppia, jota vaikeudet ovat itselleni antaneet. Minä olen tällainen juuri nyt kuin olen siksi, että olen saanut kokea paljon erilaisia asioita, niin mukavia kuin myös niitä asioita, joita ei koskaan enää toiste haluaisi kokea, mutta jotka ovat kaikessa kauheudessaankin antaneet minulla paljon oivaltamisen aiheita.

Onko se, ettei aina paina sata lasissa, laiskuutta tai luovuttamisen merkki?

No ei todellakaan. Sitäkin tarvitaan, ihan samalla tavalla kuin itse tarvitsen myös sitä sata lasissa painamista.

Tärkeintä on tunnistaa omat rajat ja elää niiden mukaan. Oma toiveeni ja tavoitteeni on elää parasta mahdollista elämää ja siihen parhaaseen mahdolliseen elämään kuuluu itselle sopivan balanssin löytäminen tekemisen ja olemisen välille. Se balanssi voi muuttua elämäntilanteen myötä.

Itse olen ymmärtänyt itsestäni sen, että minun täytyy saada välillä painaa sata lasissa ja pää punaisena – nautin siitä. Mutta vastapainoksi tarvitsen aikaa vain olla istua ja tuijottaa, antaa ajatusteni poukkoilla. Ja kun olen saanut käydä molemmissa ääripäissä riittävän pitkään, on taas helppoa elää sekä tekemisen ja olemisen suloisessa sekamelskassa.

Terveisiä juuri nyt täältä olemisen ääripäästä! Kun on taas oltu riittävästi, haluaa taas tehdä.

Leppoisaa heinäkuuta!

Jenny

Tule Instagramiin!