Onnellisuus, joka vain on

Viime aikoina olen taas tavoittanut sitä onnentunnetta, joka ei johdu mistään. Onnellisuuden tunnetta, joka vain on. Sitä tunnetta, joka iskee missä tahansa. Ruokakaupan kassajonossa, töistä kotiin pyöräillessä, tiskipöytää siivotessa ja eteisessä kengännauhoja sitoessa hiekkakasan vieressä, jonka joku on kantanut sisään kengissään.

Sitä fiilistä, kun tuntee onnea ja syvää rauhaa, ilman että mitään spessua tapahtuu.

Tunnetta, joka tulee, vaikka mikään ei ole muuttunut. Kaikki on, kuten on. Ongelmat ovat, ilonaiheet ovat. Elämä on, kuten se oli hetki sitten. Tunne ei johdu ajatuksista, ei tapahtuneesta, ei toisesta ihmisestä, ei tavarasta. Se ei johdu ihmeistä, ei hyvistä uutisista, ei kivasta palautteesta. Se ei johdu mistään negatiivisesta tai myönteisestä. Se ei johdu mistään.

Se tunne tulee jostain, syvältä sisältä, sytyttää eloon ja viestittää, ettei mitään hätää ole.

Se tunne tulee itsestä. Ja jos se nousee minusta, se nousee sinustakin.

Kun huomasin tunteen palanneen, sanoin, että kas, sinä. Pitkästä aikaa. Heti sen jälkeen mietin, että ehkä pitkästä aikaa oli väärä sanavalinta. Ehkä se olikin ollut koko ajan, mutta en vain ollut huomannut sitä. Olin ollut liian kiireinen. Stressaantunut. Varattu. Muissa puuhissa.

Totta kai olin toivonut, että se palaa. Olin ihmetellyt, miksei se tule, kun kaikki vihdoinkin on ihan hyvin. Moni asia on järjestynyt. Toivoa on. Elämä on ihan jees. Suuria pulmia ei ole. Murheet eivät vie yöuniani. Arki on tasaista.

Pelkäsin, että se tunne on kadonnut loppuelämäksi. Että sittenkin annoin sen upota kaikkien kokemusteni alle, ruuhkavuosiin, suorittamiseen ja stressaamiseen. Liikaan kiireeseen, läsnäolon vaikeuteen, suruun ja ahdistukseen.

Ja mikä typerintä: ahdistukseen asioista, jotka ovat jo tapahtuneet, ja joita muuksi ei voi muuttaa. Ahdistukseen asioista, joita saattaa tapahtua. Ehkä.

En ollut itselleni vihainen, vain vähän pettynyt. En syyttänyt, mutta vähän säälin. Että mitäs menit hukkaamaan sen. Tunteen siis. Että kannattiko?

Mutta sitten, jonain hetkenä miljoonasta huomasin, että se oli palannut. Yhtenä hetkenä ymmärsin, ettei se voinut muutakaan.

Se tulee, kun lakkaa jauhamasta vanhaa levyä. Se tulee, kun lakkaa olettamasta asioita. Se tulee, kun lopettaa piilottelun ja esittämisen, ennen kaikkea itselleen.

Se tulee, kun hyväksyy.  Se tulee, kun antautuu. Se tulee, kun haluaa ottaa sen vastaan. Se tulee, kun haluaa virrata mukana, eikä enää asetu vastahankaan poikkiteloin. Se tulee, kun on sellainen kuin on. Se tulee, kun on rehellinen itselleen. Se tulee, kun haluaa ymmärtää, vaikka aina ei ymmärräkään. Se tulee, kun antaa olla. Se tulee, kun lakkaa taistelemasta. Se tulee, kun vain on.

Itse tavoitin tuon tunteen istumalla. Paikallani. Tekemättä mitään.

No kyllä! Olen alkanut taas meditoida pitkän tauon jälkeen. Kuten niin monta kertaa aiemminkin viimeisen kahdeksan vuoden aikana. Kröhöm. Hyväkin tapa tuppaa unohtumaan.

Suosittelen lämpimästi, että sinäkin kokeilet.

Ihanaa eloa,

Jenny