Paska lenkki, mutta tulihan tehtyä

Jokainen reeni ei ole hyvä reeni, vaikka niistä huonommista en aina itsekään kirjoita somessa. Mutta enpä halua tässäkään asiassa fuskata, vaan mieluummin olen rehellinen: Aina ei suju, ja sekin on ihan ookoo. Tämä tuli mieleeni eilen, kun levättyäni kolme päivää olin täynnä energiaa, mutta silti juoksin pitkästä aikaa sellaisen lenkin, josta oli liikunnan ilo kaukana. Toisin sanoen paska lenkki, mutta tulihan tehtyä!

Laituritreenin (24 minuuttia) jälkeen sen sijaan tuntui tältä! Olen oppinut sen, ettei urheilun tarvitse kestää tuntia, että se ”laskettaisiin”. 24 minuuttia on parempi kuin ei mitään!

Juokseminen tuntui alusta lähtien piinalliselta enkä voi sanoa, että olisin nauttinut oikeasti yhdestäkään askeleesta. Lähdin liian kovaa liikkeelle, hengästyin, reidet tuntuivat jäykiltä kuin puupölkyt, vatsaani pisti ja muutenkin olo oli kummallinen. Olimme pari tuntia aiemmin palanneet mantereelle melkoisessa aallokossa, ja ensimmäistä kertaa vuosiin olin tulla merisairaaksi veneessä. Matkalla tuntui siltä kuin olisi ollut 25 minuuttia putkeen Linnanmäen laitteessa! Hästäki oksu oli lähellä! Vetämätön olo ei helpottanut edes autossa, mutta lähdin silti juoksemaan, olihan yhteinen lenkki sovittu puolison kanssa. Laatuaikaa nääs. Kaiken yllä olevan lisäksi olin syönyt liian vähän, liian pitkän aikaa sitten ja olin juonut liian vähän vettä. Niin ja ollut koko päivän auringossa. Fail.

Puolessa välissä suunniteltua juoksulenkkiä oli pakko luovuttaa, ja totesin kumppanilleni, että mene sinä vain, minä hoiperran perästä. Kävelin hetken, hidastin tahtia ja lopulta hölköttelin 13 kilometriä ja kävelin lopun matkaa, että pääsin kotiin. Tuohon puoliväliin mennessä en ollut sanonut oikeastaan sanaakaan, mitä nyt ärsyyntyneenä murahdellut vastauksia toisen jutuille, että sellaista laatuaikaa. Ihan kuin se olisi ollut jonkun muun vika, ettei juoksuni kulkenut! Ihan itse olisi pitänyt omaa fiilistä ja kehoa kuunnella ja ehkä levätä.

Torstain juoksulenkillä oli taas ollut ihan eri fiilis, vaikka välillä vettä satoi kaatamalla. Jalat tuntuivat superkevyiltä, askel kulki nopeammin kuin pitkään aikaan ja näin ehkä kauneimman sateenkaaren ikinä. Eilen huvitti oma torstainen hehkutukseni juoksun ihanuudesta, koska tuntuihan minusta siltä, että ohhoh, miten olenkaan näin scheissen lajin valinnut ja että sinne toiselle maratonillekin, hei onko ihan pakko! No mutta, fiilarit tulee, fiilarit menee. Tänään olen lepäillyt töiden parissa ja huomenna saatan koittaa, miltä juokseminen voisi tuntua. Voi myös olla, että kroppani kaipaa nyt kehonhuoltoa ja joogaa, vaikka en ole juossutkaan paljoa viime viikkoina, mutta kuitenkin enemmän kuin ennen maratonia, mikä on hyvä muistaa. Kyllä se juoksuhalu sieltä palaa ihan varmasti viimeistään ylihuomenna. Ja ihan hyvä välillä kohdata takapakkia, sillä eihän mikään tekeminen voi aina olla popkornia ja vaahtokarkkia. Tärkeintä on kuitenkin, että saa itsensä liikkeelle takapakista ja negatiivisista tuntemuksista huolimatta. Minulla kesti monta viikkoa ellei jopa kuukautta, että syksyn juoksutauon jälkeen juoksu alkoi kulkea. On ihan hyvä tunnustaa itselleen ja kertoa myös muille, että myös niitä huonojakin treenipäiviä on, eikä liikkuminen aina ole yhtä aurinkoa ja nautintoa, vaikka Instagram näyttäisikin muulta.

Treenit jatkuvat, ja yritän pitää ne mahdollisen monipuolisena. Ehkä tuo eilinenkin piti kokea, että juoksuhalut hieman tasaantuvat, enkä juokse itselleni mitään vammoja.

Mites sulla menee, sujuvatko treenit? Mukavaa viikon alkua,

Jenny

Ihan paras paikka liikkua – laituri.