Viikonloppu oli eri mukava ja sosiaalinen, kyläilimme, kävin kirpputorilla ja urheilemassa. Viime yö palautti sitten kivasti maan pinnalle, meillä kun valvottiin jälleen. Kuopuksella nousi kova kuume ja yökin oli sen mukainen. Vartin välein kun joutuu hyppäämään pientä rauhoittelemaan ei aamulla ole kovin hehkeä fiilis. Onneksi on tämä freelancerin vapaus, oolalaa! Lopulta ”heräsin” kirjoittamaan kello kuusi ja päätin olla raahautumatta työhuoneelle. Tänään ei ole sitten muuta ohjelmassa kun pumppiohjaus, joka toivottavasti saa olon virkeämmäksi! Siltikään en vaihtaisi hetkeäkään pois, on näistä niin paljon iloakin. Ja oikeasti, sitähän tämä arki on: urheilua, töitä, kuumeisia lapsia ja kyläreissuja. Joskus superkivaa, toisinaan kivaa tai vähemmän kivaa. Joka asiassa on onneksi usein paljon hyvääkin. Nytkin kirjoitan tätä sängyssä loikoillen pieni tuhiseva ja kuorsaava yksvee vieressäni. Voiko olla söpömpää kuin nukkuva lapsi!

Eilen olin esikoisen riparitapaamisessa. Ei sinänsä ollut yllätys, että minua kummeksuttiin porukassa, sillä toiset vanhemmat vaikuttivat olevan minua reilusti vanhempia. Esikoinen muuten jakeli matkalla neuvojaan: ”Me ei sitten tunneta siellä kirkossa”. Ai laitoit sitten noi farkut sinne vanhempaintapaamiseen!”

Hei mitä vikaa on punaisissa pillifarkuissa?

Viikonloppuna kirjoitin myös meditaatiojuttua, joka on antanut itsellenikin hurjasti ajateltavaa. Haastattelemani filosofi puhui aidosta kiinnostuksesta itseä kohtaan, mikä on tuttu teema myös lukemistani kirjoista. Aloin miettiä, kuinkahan moni hektisessä nyky-yhteiskunnassa malttaa pysähtyä tunnustelemaan, onko itsellä sellaista? Kuinka paljon omaa terveyttä tai ylipäänsä elämää arvostaa? Kuinka paljon oma sisäinen tai ulkoinen hyvinvointi kiinnostaa? Vai onko aina kiire saavuttaa koko ajan enemmän ja nopeammin, tai ainakin enemmän ja nopeammin kuin kollega, naapuri tai kaveri saavuttaa?

Harmillinen homma on mielestäni se, että usein yllä mainitut asiat alkavat kiinnostaa vasta kriisin jälkeen. Niin kävi itsellänikin. Siihen asti mennä porskutin paljon pinnallisempana ihmisenä. Pidin asioita itsestäänselvyyksinä enkä juuri uhrannut sellaisille asioille ajatuksia kuin oma hyvinvointi tai onnellisuus. Toki urheilin ja huolehdin itsestäni, mutta tärkeää oli olla jotain ja saada mahdollisimman paljon aikaan. Olisi aivan mahtavaa, jos ihminen havahtuisi jo ennen kuin jotain peruuttamatonta on tapahtunut.

Suorastaan muuten takerruin seuraavaan lauseeseen: on aivan eri asia tehdä ulkoisia päätöksiä sisäisen hyvänolon kautta kuin sisäisiä päätöksiä ulkoisen hyvänolon kautta. 

Se on jotenkin hienosti sanottu. Siihen aion pyrkiä.