Hyvä elämä, Treeni

Uskomus itsestä liikkujana..

..voi estää kokeilemasta uusia lajeja. Se voi viedä kipinän liikunnasta. Se voi viedä meidät sohvalle vuosikausiksi. Uskomus on saattanut jäädä pääkoppaamme pyörimään jonkun ohimennen heittämästä lauseesta. Aina emme edes tiedosta sitä, että meillä on uskomuksia, jotka estävät meitä tekemästä asioita. Onko uskomus totta?

Olen muutaman päivän etsiskellyt haastateltavia aikakauslehden juttuun, jossa aikuinen nainen on palannut lapsuuden liikuntaharrastuksen pariin tai alkanut vasta aikuisena harrastaa jotain tyypillisesti lapsena harrastettavaa lajia. Vielä etsiskelen ainakin aikuisena yleisurheilusta tai vaikka sirkuskoulusta innostunutta. Saa ilmoittautua!

Sain lukuisia hienoja vastauksia ja myös muistutuksen siitä, miten tärkeä rooli meillä kaikilla liikunnan parissa työskentelevillä on, olivat sitten asiakkaamme ja kohderyhmämme aikuisia tai lapsia. Sain nimittäin myös viestejä, joissa kerrottiin, miten koululiikunta oli tappanut ilon kaikesta liikunnasta ja kipinä liikkumiseen on löytynyt vasta aikuisiällä. Tosi hienoa, että kipinä liikkumiseen on löytynyt aikuisiällä, mutta tosi surkeaa, että kipinä on joskus viety, kun ihmistä on dissattu, haukuttu, taitoja on arvosteltu, häntä on epäilty ja vähätelty. Kun omaan itseen iskostuu kuva ja uskomus siitä, että on jotenkin huono ja erilainen liikunnassa, ei osaa tehdä asioita, kuten muut, niin siitä on vaikea päästä eroon, mutta onneksi ei mahdotonta.

Omat koululiikuntamuistot ovat ihan kohtalaisen hyviä, harrastin liikuntaa muutenkin niin paljon, että en lannistunut siitä, että en kuulunut opettajamme suosikkeihin. Olen kokeillut varmaan kolmattakymmentä liikuntalajia, toisten parissa olen viipynyt pidempään, toisten kanssa vähemmän aikaa. Kahdesti olen opiskellut urheiluopistossa, jossa olen päässyt kokeilemaan myös niitä lajeja, joista itsellä on ollut esimerkiksi ennakkoluuloja. Sellaisia lajeja, joissa olen leimannut itseni huonoksi ilman kokeilemista! Eikö olekin typerää. Minulla on vain ollut ajatus, uskomus, että tuo on jotain sellaista, mitä minä en ainakaan voi osata. En tiedä, mistä tämä ajatus on tullut, mutta palkitsevaa on ollut toisten liikuntamuotojen parissa nähdä sen myös menevän pois.

Uimisesta en tosin ikinä oppinut nauttimaan. Käymäni peruskoulu sijaitsi uimahallin vieressä ja liikuntatunneilla uimme enemmän kuin kaverini muissa kouluissa. Joka uintitunnilla otimme aikaa, uimme matkaa ja ikään kuin kilpailimme toisiamme vastaan, yksin ja pareittain, ja minä se olin aina siellä viimeisten joukossa. En nauttinut uimisesta ollenkaan, oikeammin vihasin sitä. En oppinut tekniikkaa kunnolla enkä edes kai oikeastaan halunnut oppia. Kauhulla odotin uintitunteja ja kun ei ollut enää pakko uida, en ole sitä juuri tehnyt koko aikuisikäni aikana. Toki pulahdan mereen tai järveen, mutta se on eri juttu. Siellä kukaan ei seiso sekuntikellon kanssa ja pety taas siihen, miten huonon ajan sain ja miten hidas olinkaan, jälleen kerran. Viimeisten 20 vuoden ajan uimahallikäyntini ovat oikeastaan rajoittuneet lähes vain vesijumpan ohjaamiseen.

En ole ollut missään lajissa ikinä superhyvä, mutta omasta mielestäni olen handlannut useammat lajit ihan hyvin. Lopulta olen liikkunut sillä tapaa ja niiden liikuntamuotojen parissa, joista olen itse pitänyt. Tuohon uintiinkin itselläni varmasti liittyy uskomuksia, joiden kanssa voisin tehdä töitä, jos haluaisin. Toisaalta olen hyväksynyt senkin, että minun ei tarvitse uida tai edes pitää siitä, jos en oikeasti halua. Maailma on täynnä erilaisia liikuntamuotoja, joista useimmille meistä löytyy se oikea ja sopiva, joka antaa itselle niitä onnistumisen kokemuksia ja iloa ja saa endorfiinit kehossa räiskymään.

Liikuntaan liittyvien kuin muidenkin uskomusten kanssa voi kuitenkin työskennellä. Voi miettiä, miten negatiiviset uskomukset kääntää myönteisiksi. Olen surkea uimari, joten minun on ihan turha edes katsoa uimahalliin päin. Pysyn pinnalla, mutta uimaria minusta ei saa tekemälläkään. Tämä uskomus, joka on kulkenut kanssani 20 vuotta, on erittäin totta minulle vielä nykyäänkin. Mutta, jos antaisin itselleni ja uinnille mahdollisuuden, lakkaisin pitämästä sitä totuutenani. Voisin ajatella, että olen aika aloittelija uinnissa, mutta haluan oppia lisää. Pysyn pinnalla, mutta voisin oppia uintitekniikan kunnolla. Itse asiassa voisin ilmoittautua vaikkapa aikuisten uimatekniikkakouluun. Kun kävisin säännöllisesti harjoittelemassa, kehitystä varmasti tapahtuisi ja oppisin ehkä nauttimaan uinnista. 

Miltä vaikuttaa? Mielestäni jälkimmäiset ajatukset kuulostavat järkevämmiltä ja enemmän realistisilta kuin ensimmäiset. Ainakin ne voisivat olla yhtä totta kuin ensimmäiset. Omia uskomuksia minkä tahansa asian suhteen onkin hyvä välillä pysähtyä fiilistelemään. Uskomukset eivät ole faktaa, ne ovat vain ajatuksia, joiden uskomme tai kuvittelemme olevan totta. Ne ovat ajatuksia, jotka usein estävät meitä toimimasta ja tarttuvat matkaan ihan mistä tahansa, kuten juuri sieltä koululiikunnasta vuosikymmenten takaa. Asia on, että uskomukset määrittelevät arkeamme ja elämäämme usein todella paljon. Joskus toki asioissa, joilla ei ole niin paljon merkitystä, joskus asioissa, joilla on paljon merkitystä. Tulkitsemme jatkuvasti elämää uskomustemme kautta. Miksipä ei sitten kääntää niitä sinne myönteisen suuntaan, jos se on yhtä mahdollista kuin se, että uskomukset ovat negatiivisia ja rajoittavia.

Saa nähdä, tuleeko minusta vielä uimaria. Ehkä sitten eläkeiässä!

Minkälaisia muistoja sinulla on koululiikunnasta? Miten se on vaikuttanut liikuntaan aikuisena? Onko sinulla jotain liikuntaan liittyviä uskomuksia? Ja hei, saa ilmoittautua haastateltavaksi!

Iloista päivää, minä ajattelin lähteä metsään.

Olen kiitollinen siitä, että tämä on osa arkeani.
Olen kiitollinen siitä, että jumppa on osa arkeani.

 

 

 

 

 

 

4 thoughts on “Uskomus itsestä liikkujana..

  1. Minä kuulun niihin, joilta koululiikunta vei liikkumisen ilon vuosikausiksi. Sain jo ala-asteella liikunnasta seiskan. En edes muista, mitä aluksi tapahtui, mutta nopeasti mieleeni jäi uskomus että olen huono liikunnassa ja kiukuttelin liikuntatunneilla niin että sen jälkeen varsinkin seiska varmaan olikin ihan ansaittu kun en enää oikein edes yrittänyt.
    Yläasteella ope oli vähän kannustavampi, antoi ainakin kasin ellei ysinkin kunhan teki mitä piti, vaikka taidot eivät olisi olleet erityiset. Silloin juostiin ja vaikka uitiin kyllä jotain matkaa ja kuulimme kyllä minkä ”arvosanan” tuloksella taulukoiden mukaan saisi, mutta ne eivät määränneet liikunnan arvosanaa. Lukiossa liikuntaa oli vain ne pari kurssia, nekin menivät lähinnä siinä että teki mitä käskettiin, ei herättänyt sen kummempia ajatuksia.
    Lenkkeilin kouluaikoina jonkin verran, kävin ehkä talvella hiihtämässä ja satunnaisesti hallissa uimassa. Kuitenkin pidin itseäni ehkä vähiten urheilullisimpana ihmisenä, jonka tiesin. Kun kaveri ehdotti kuntosalin jumppia, en todellakaan osannut edes kuvitella itseäni sinne. (Silloin se ei kyllä ollut likimainkaan niin yleistä kuin nykyään.)
    Yliopistoaikoina sitten eräs myös vähän liikkuva ystäväni ehdotti että ostettaisiin yliopistoliikunnan kortit. Koska se oli halpa, ostin saman tien vuodeksi. Pitkään minulla oli olo, että minä _muka_ urheilen tai esitän urheilullista. Mutta en olisi ikinä arvannut kuinka paljon pidin ryhmäliikunnasta. Melkein kaikki käy! Aluksi kävin paljon pumpissa ja combatissa, koska niistä ainakin tiesi, mitä tulee eikä riippunut ohjaajasta. Nykyään käyn paljon muillakin tunneilla. Intervallistepissä, pilateksessa. Olen kokeillut myös kahvakuulaa ja venyttelyä.
    Nyt jopa alan itsekin pitää itseäni urheilevana. Kun se sitten on onnistunut, olen tehnyt paljon muutakin. Vuosi sitten juoksin puolimaratonin. Tänä kesänä olen alkanut käydä joukkuepeleissä, jos vain kuulen avoimesta vuorosta. Voi että se on kivaa<3
    T.Make, eilisen intervallistepin tyttö melkein lähimpänä sinua, vihreissä shortseissa ja oranssissa paidassa

    1. Moi MAKE ja kiitos pitkästä ja hienosta kommentistasi!
      Tuosta kirjoittamastasi lauseesta ”Pitkään minulla oli olo, että minä _muka_ urheilen tai esitän urheilullista.” tuli mieleen keskustelu, jonka kävin yhden tutun kanssa hiljattain. Pohdittiin sitä, että vaikka miten tietää, että on jossain jutussa hyvä tai handlaa sen ja tykkää sitä tehdä, niin silti noita ajatuksia tulee välillä mieleen, että mä vain esitän, että mä osaan tai mä luulen, että mä osaan, oikeasti en osaakaan jne. tai millon jään kiinni siitä, että en osaakaan mitään :D :D Oikeastihan nuo ajatukset eivät ole totta, mutta jotenkin sitä välillä vain alkaa epäillä itseään, vaikka tietää, että homma on hallussa. Ja juuri noi aikaisemmat uskomukset mun mielestä vaikuttavat paljon siihen, mitä tekee tai mitä edes alkaa tehdä.Tosi hienoa, että menit rohkeasti liikkumaan ja löysit vieläpä itsellesi jutun, josta tykkäät ja joka on laajentunut ja kasvanut tekemisen myötä. Respect!
      Itsekin aika ajoin tarkistelen, mitä uskomuksia mulla on ja mietin, onko nekään totta. Useimmiten ne eivät ole, vaan ovat vain omia ihmeellisiä päähänpinttymiä, jotka ovat tarttuneet mukaan muilta ihmisiltä, ympäristöstä, yhteiskunnastakin.
      Ja vielä siitä intervallistepistä, sä vedit eilen todella hienosti!!
      Iloista viikkoa :)

  2. Hassua huomata, että vaikka kävimme samoilla liikuntatunneilla niin oma kokemukseni uinnista oli täysin päinvastainen. Se oli ainoita liikuntalajeja joista koulussa pidin, lähinnä siksi että se oli ainoita lajeja joissa pärjäsin kohtalaisen hyvin. Ei päässyt rakas opettajamme minulle siitä napisemaan. :-)

    Minulla on samanlaisia ajatuksia luistelusta, kuin sinulle uinnista. En koskaan oppinut luistelemaan, luistelutunnit olivat täyttä piinaa, enkä ole halunnut katsoakaan siihen lajiin päin kouluaikojen jälkeen. Olen vain päättänyt että inhoan sitä lajia, olen siinä huono ja sillä sipuli. Nyt kun oma tyttäreni alkaa olemaan siinä iässä että hänelle voisi opettaa luistelemista, olen ajatellut että voisin kyllä tämän trauman selättää. Olenhan jo selättänyt hiihtotrauman, matematiikkatrauman ja käsityötrauman. Ja oppinut pitämään kaikista kolmesta erittäin paljon.
    Jos haluat, voin pitää sinulle uintitekniikkakoulua. :-)

    1. Kiitos ANZI kommentista ja houkuttelevasta tarjouksesta. Mä voin life coachata sua, sä opetat mulle uintitekniikkaa :)
      Ja mahtavaa, että olet selättänyt traumoja ja alkanut pitää noista yllämainitsemistasi asioista! HIENOA!!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *