Hyvä arki

Vaikka onni syntyy pienissä arjen hetkissä, saako silti haluta materiaa?

Vaikka onni arjessa syntyy pienissä hetkissä, saako silti haluta materiaa? Viime päivinä olen kokenut taas niitä pakahduttavia, pieniä onnen hetkiä. Autossa istuessani, Porkkalan rantakallioilla vesisateessa seisoessani, juoksulenkillä 18 kilometrin kohdalla, työpäivän aikana, kun luen vastavalmistuneen kirjan kirjoittajan hehkutusta hänen Facebookistaan. Kun koko perhe syö aamupuuron yhdessä. Kun kuusivuotias selittää tohkeissaan jostain näkemästään. Kun istuu yksin ja hiljaa olohuoneessa. Kun tekee punnerruksia joogamatolla.

Om. Pääasia on, että ihminen itse on tyytyväinen elämäänsä, riippumatta toiveista, tavoitteista tai haluista.

Sitten huomaan, että on päiviä, jolloin haaveilen Porschen maasturista. Korkealla (Eiranrannassa) sijaitsevasta asunnosta, jossa on minimalistisesti vain pakolliset tavarat, mutta seinänlevyinen merinäköala. Matkustamisesta. Uusista parinsadan juoksulenkkareista. Chanelin käsilaukusta. Siitä, että olisi varaa käydä jalkahoidossa, manikyyrissa, hieronnassa, kampaajalla ja ainakin kasvohoidossa säännöllisesti. Siitä, ettei koskaan tarvitsisi murehtia rahasta, että sitä olisi niin paljon, että voisi huoletta auttaa myös muita. Se saa minut miettimään, kumpi puoli itsestäni on todellisempi. Se, joka nauttii noista pienistä hetkistä vai se, joka haluaa myös menestyä ja elää runsaudessa? On ollut vuosia, jolloin nämä kaksi persoonaa eivät omasta mielestäni ole mahtuneet samaan ihmiseen.

Kun asiat monta vuotta sitten olivat materialistisesti paremmin kuin nyt, olin huomattavasti onnettomampi kuin nyt, toki elämäntilanne silloin oli muulla tavoin tuhat kertaa vaikeampi kuin nyt. (Monesti olen niistä asioista kirjoittanut erityisesti blogini ensimmäisinä vuosina.) Kun entisessä elämässäni lähtökohdat olivat jo niin pielessä ja olleet pitkän aikaa, vastaremontoitu oma asunto ja joka kesäiset Italian-matkat vuokra-autolla kierrellen eivät tehneet minua onnelliseksi. Jälkikäteen katsoen arjen perusvireeni oli tuolloin suru, stressi, ahdistus ja pelko, näin muutamia nimetäkseni. Vaikka toki lapseni olivat ilonlähteeni ja työ toinen, elämä oli tosi vaikeaa. Tuon aikaisia valokuvia katsellessani tein hassun huomion: en juuri hymyillyt valokuvissa.

Kun moni asia silloin vuosia sitten meni uusiksi ja vietin muutaman vuoden pimeässä tunnelissa, ymmärsin, että mikään maailman mammona ei tee ketään onnelliseksi, jos hänen ei ole hyvä olla arjessaan ja jos hän ei tunne itseään. Kun opin tuntemaan itseäni ja aloin tutustua elämään enemmän siltä henkiseltä puolelta kuin siltä, että mitä ihmisen nyt muka kuuluu tehdä, omistaa ja saavuttaa, niin kummasti niiden pienten asioiden merkitys kasvoi onnellisuuttakin ajatellen suureksi. Välillä jopa ajattelin, että en tarvitse mitään, kun minullahan on jo kaikki. Että mitä muuta ihminen oikeastaan edes toivoo kuin että saa elää hyvää elämää, olla tyytyväinen ja onnellinen siihen, mitä sillä hetkellä on.

Pitkän aikaa elin siinä onnellisuuskuplassa. Tulin hyvin vähällä toimeen, toisaalta olihan se pakkotilannekin, koska olin joutunut tilanteeseen, jossa sain maksella takaisin huvittavaa kyllä, sen Porschen verran velkoja. Mutta mitä vaikeampaa oli, sitä enemmän unelmoin. Kun sitten pitkän tauon jälkeen esimerkiksi oli mahdollista matkustaa, huomasin, ettei se nyt tuonutkaan yhtään enempää onnea. Hyvää fiilistä kyllä, mutta pidempikestoinen onnellisuus oli jotain, jota olin kuljettanut mukanani jo pidemmän aikaa. Oivalsin, että ihmisen on mahdollista saavuttaa onnellisuuden tila, joka ei poissulje sitä, etteikö elämässä olisi myös stressiä, rahavaikeuksia, sairauksia, unettomuutta, surua ja kaikkia tummia sävyjä. Huomasin, että kun lähtökohdat ja sisäinen fiilis ovat kunnossa, asuminen vuokralla ja viikon pakettimatka Mallorcalle ovat tuoneet miljoona kertaa enemmän hyvää fiilistä kuin oma asunto ja fiinimmät reissut.

Mutta sitä olen siis miettinyt, että saako ihminen toivoa lisää, kun perusasiat ovat kunnossa ja kokee onnea noista pienistä hetkistä? Pitäisikö minun olla tyytyväinen siihen, että minulla on kaksi jalkaa, joilla kävellä ja juosta, vai saanko toivoa, että pääsen joululomalla Kanarialle, kun tiedän, ettei se ole monelle muulle perheelle syystä tai toisesta mahdollista? Onko se merkki ahneudesta, egoistisuudesta, materialismista? Voiko elää henkisistä arvoista käsin ja silti ajaa Porschella ja matkustaa?

Ajattelen nykyään, ettei se ole väärin. Olen kokenut sen, kun tulee mukavasti toimeen ja olen kokenut sen, kun elää hyvin vähillä rahoilla. Ehkä siksi ajattelen nykyään, ettei ole väärin toivoa, että saa elää runsaudessa ja menestyä. Kyllä saa toivoa ja hankkiakin itselleen asioita, jotka antavat lisää iloa. Harva asia tulee kuitenkaan ilmaiseksi ja useampi meistä työskentelee aika kovasti noiden haaveidensakin eteen. Omien unelmien toteuttaminen ei ole keneltäkään toiselta ole pois. Ja jos jokin asia on jollekulle toiselle mahdollista, se on myös itselle mahdollista. Erilaisista lähtötilanteista huolimatta ajattelen, että jokainen meistä ansaitsee kaiken hyvän, myös sen materialismin, siinä mittakaavassa, mikä itsestä tuntuu sopivalta.

Silti: sellainen ei tee onnellisemmaksi. Ehkä noiden kahden puolen elämään mahtumisen salaisuus onkin se, että ymmärtää sen, ettei tavoittele jotain tiettyä materialistista haavetta siksi, että se tekisi itsemme onnelliseksi. Vaan tavoittelee sitä siksi, että ymmärtää, että onni on mahdollista saavuttaa tässä hetkessä, mutta jos nyt vaikka sattuu pitämään niistä Porscheista ja haluaisi lisätä ajomukavuutta, se on täysin sallittua vähintään edes haaveilla moisesta. Uusi tavara tekee fiiliksen hetkellisesti hyväksi, mutta kovin kauan se tunne ei kestä. Materia ei tuo pysyvää onnea, se niin pysyvä kuin mahdollista onni on jokaisessa meissä itsessämme.

Iloa sunnuntaihisi!

Jenny

Tervetuloa Instagramiin

Seuraa Facebookissa

9 thoughts on “Vaikka onni syntyy pienissä arjen hetkissä, saako silti haluta materiaa?

  1. Moi Jenny. Haluan sanoa sulle monta asiaa. Ensinnäkin, olen fanittanut sinua vuosia. Seurasin nimeäsi, joka pomppasi esiin milloin mistäkin lehtijutusta, kun minä olin vielä toimittajaopiskelija. Koska fanitan sinua, tuntuu erityisen hienolta lukea näin henkilökohtaista ja rehellistä tekstiä. Fanitan vielä enemmän.

    Toisekseen, kolmekymppisyys on ihan perseestä. Uuvuttavaa ja raadollista. Enää ei voi tuudittautua sen varaan, että tänä syksynä kaikki muuttuu, kun aloitan uuden sivuaineen, lähden vaihtoon, vaihdan vuokratyöfirmasta toiseen, jos ei vain nappaa, säädän baareissa. Useimmiten on lainaa, huoli urakehityksestä ja työpaikan pysyvyydestä, mitä jos se pysyvyys onkin jämähdystä, joka näyttää huonolta cv:ssä? On katkonaisia öitä ja vatsatauteja, rakkauden testaamista arjella. On kalvava tunne siitä, että tässäkö se sitten oli. Nuoruus on kuitenkin vielä niin lähellä, että parkkiintuminen ei rauhoita mieltä. Sisällä rimpuilee, mutta aitoja ei voi enää kaataa samalla tavalla kuin ennen.

    Ole siis onnellinen siitä, että olet nelikymppinen. Minä suorastaan odotan omaa nelikymppisyyttäni. Tämä 2010-luku on ollut järkyttävän uuvuttavaa aikaa, täynnä suuria pettymyksiä. Nuoruus, miten yliarvostettua!

    Faniterkuin
    Savusuolaa, Janica B.

    1. Oi ihana viesti, kiitos Janica! Aina välillä olen sun juttuja lukenut, joten olen todella imarreltu tästä mitä kirjoitat.
      Kirjoititpa värikkäästi kolmekymppisyydestä! Sulla on kyllä kirjoittamisen taito.

      Ja kyllä tämä nelikymppisyys nyt omalla kokemuksellani on aika mukavaa, mutta en kyllä ajattele sitä paljonkaan arjessa. Kun ei tunnu vanhalta ollenkaan, eikä nelikymppinen enää vanha olekaan. Nykyäänhän 70-vuotiaskin on nuorekas ja vanhuksia ollaan joskus 100 vuoden kieppeillä :)

      Yks kaveri kirjoitti just haaveistaan facebookissaan ja osuvasti mietti, että elinikää voi olla jäljellä 60 vuotta, että mitkä kaikki niistä unelmista nyt sitten ottaisi haltuun. Aika paljon ehtii, jos satavuotiaaksi saa elellä!

      Mutta tärkeintä kai olis löytää ne hyvät puolet siitä hetkestä, missä on. Kyllä ne ainakin jälkikäteen löytyvät myös noista kolmekymppisvuosista, vaikka silloin kohtuullisen haastavaa olikin.

      Toivotan sulle ihanaa päivää! Kiitos vielä kauniista sanoistasi!

  2. Hyvä postaus! Itse ajattelen asiaa niin, että nämä kaksi ovat jokseenkin eri kategorioissa ja eri asioita: materia ja matkustelut tätä ulkoista leikkiä ja aistinautintoja, onnellisuus ja tasapaino taas kehon sisällä tapahtuvaa ”inside jobia”, johon voi vaikuttaa, vaikka pankkitilin saldo näyttäisi mitä.

    Tosin sen sanottua, jotkut kehon ulkopuolella tapahtuvat asiat voivat mun mielestä olla ihan yhtä lailla ”henkistä puolta” – jos vaikka tekee mieli mennä jäätelölle johonkin tiettyyn maisemaan, kai siinä joku (pienempi tai suurempi) tarve piilee takana. Rauhoittumishetki? Omaa aikaa? Ken tietää.

    Omasta kokemuksestani (juurikin velan ja rahallisten haasteiden siivittämänä) myös materiaa saa kyllä haalia ja haluta aivan niin paljon kuin tuntuu tarvitsevansa, itselleni se on ainakin nimenomaan aistinautintoja, itseni ilmaisua ja pesänrakennusta, naiselle tärkeitä juttuja. Teoriassa siis henkisen puolen hommia nekin. :)

    Tärkeintä lienee vaan se, kumpi edellä menee. Mulle on itsestäänselvää, että tunteen puolen hyvinvointi tulee ykkösenä ja jos se tarkottaa nelipäivästä työviikkoa ja välillä myös lyhyempiä työpäiviä, se on sitten niin. Mutta se raha mitä niistä pienehköistä työmääristä tulee on sitten käytettävissä ihan mihin vaan oman fiiliksen mukaan – oli se sitten hahmoterapiaa, uusia treenikamppeita tai design-astioita.

    Ja kuten sanoit, rahankin eteen täytyy tehdä töitä ja onhan se ikään kuin lahja itselleen siitä vaivannäöstä. What’s to hate?

    1. Kiitos Sara viisaasta kommentistasi! Se antoi paljon ajattelun aihetta ja vahvistustakin noille omille keloille, kuten Orvokin kommenttikin.
      Kumpikin puoli saa löytyä ja se on ok, kunhan noudattaa omia arvoja ja mulla ne henkiset jutut ja aineettomat asiat nousevat kuitenkin tärkeämmäksi.
      Mahtavasti sanottu tuo What’s to hate!
      Kivaa uuden viikon alkua sulle <3

    2. Kiitos samoin!

      Täytyy vielä tarkentaa tuota aikaisempaa kommenttia sen verran, että materiasta pitämisen hyväksyminen tapahtui siis rahahuolien jälkeen, kun niihin aistinautintoihin taas oli varaa – alkuperäinen muotoilu kuulosti vähän hassulta. :D

    3. Kiitos Sara! Toi rahasta huolissaan oleminen on muuten asia, joka itsellä kolkuttelee vielä tuon kaiken jälkeen takaraivossa, vaikka tilanne nyt erilainen onkin. Ja lopulta niinä vaikeinakaan aikoina ei tapahtunut mitään hirveän kamalaa, eli huoli silloinkin oli usein varmaan enemmän mielen paisuttelua, vaikka usein todellista olikin. Se on siis asia, jota itseni pitää työstää ja ehkä just toi materian haluaminen liittyy osittain siihenkin. Kuitenkaan en ajattele, että raha on paha asia, mutta tiettyjä uskomuksia itselläni on, joita pitää vielä saada käännettyä.
      Ihanaa päivää sulle!

  3. Kyllä vaan saa haluta materiaakin. Se kuuluu tähän fyysisen puolen elämäämme. Olemmehan tulleet tänne saamaan erilaisia kokemuksia, jotka sinänsä eivät ole hyviä tai pahoja, ne vaan ovat. Moni hakee turvallisuutta materiasta, sitä ei sieltä saa, se on olemassa pohjavireenä kaiken aikaa aivan kuin onnellisuuskin. Elämä on absurdia ja täynnä paradokseja; kun hyväksyy ettei ole olemassa erityistä turvallisuutta, mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa, saa turvallisuuden tunteen käyttöönsä. Samoin kun huomaa ettei elämän tarvitse olla tavattoman onnellista, siihen sisältyy monenlaista jo yhden päivän aikana, voi tuntea onnellisuutta ainakin hetkittäin.

    1. Kiitos Orvokki kommentistasi! Juuri näin, kiitos vahvistuksesta!
      Ehkä se onkin juuri se, mitä materiasta hakee. Turvaa siitä ei saa, eikä kovin pitkäaikaista iloakaan. Usein se, mitä pakolla jahtaa, luisuu vain kauemmaksi. Kun höllentää otetta, ihmeitäkin tapahtuu.
      Mahtavaa viikon alkua sulle <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *