Viikko joogaleirillä – olo kuin jyrän alle jääneellä

Vajaa viikko joogaleirillä – olo oli kuin jyrän alle jääneellä. Mitä ihmettä!?

Onnea on se, kun osaa kuunnella itseään ja tehdä olonsa mukaisia ratkaisuja. Palasin perjantaiyönä myöhässä olleella lennolla Suomeen joogaleiriltä (josta kirjoitan ensi viikolla raporttia). Koneessa en nukkunut, vaikka päivä oli ollut väsyttävä, sillä keskustelin koko matkan aiemmin tuntemattoman suomalaisrouvan ja suomalais-italialaisen miehen kanssa, joiden välissä istuin. Kun pääsin kotiin asti, olin sen verran ylikierroksilla, ettei uni tullut ja kun aamulla heräsin noin 4 tunnin yöunien jälkeen, ensimmäinen ajatuksen oli, että voi luoja tätä väsymystä. Tajusin heti, että en voi juosta klo 11.50 starttaavaa puolimaratonia, koska voimat olivat ihan kateissa ja keho ja mielikin tuntuivat superraskailta.

Tukholman maraton on kahden viikon päästä ja tein päätöksen, että en halua rasittaa kehoani tarpeettomasti ja liian kovaa enää ennen sitä. Niinpä jäin syrjään Helsinki City Runilta, joka olisi toiminut Tukholmaa ajatellen erinomaisena nopeampana pitkiksenä ja suoritin oman osani kisasta päivystämässä katsomossa Talvipuutarhan kohdalla. Näin ihan todella paljon tuttuja ja tunsin iloa kaikkien juoksijoiden puolesta. Juoksu on hieno laji eikä todellakaan ole itsestäänselvyys, että voi juosta noinkin pitkää matkaa kuin puolimaratonia. Ja juuri siksi keholle on syytä antaa lepoa silloin kun se sitä oikeasti tarvitsee, jotta voi sitten jatkaa juoksuja kun siltä taas tuntuu.

Viikko joogaleirillä Italiassa. Erittäin silmiä avaava kokemus monella tavalla.

Olo tuli yllätyksenä

Mitä ihmettä, ajattelin silti, vieläpä toistamiseen. Olen juuri lähes viikon huoltanut itseäni, nukkunutkin vieraassa paikassa kohtuullisen hyvin, mutta silti olo tuntui suoraan sanottuna kamalalta. Ehkä kuitenkin jatkuva tekeminen, 2,5 tuntia joogaa päivässä, hyvin mäkinen maasto, muiden sanelemat aikataulut ja kuten ihastuttava huonekaverini sanoi, omasta arkikuplasta poistuminen, vetivät täysin mehut pois. Koin, että olin matkan aikana kyllä ihan oma itseni, mutta silti sitä kai jotenkin on skarpannut vieraiden seurassa. Vaikka nuo kaikki edellä mainitut asiat tekivät todellakin hyvää ja pääosin mieli irrottautui työasioista, niin näköjään tuo eri asioiden yhdistelmä vaatii myös palautumista. Vaikka joogaleiri oli toki lomaa, ei se ollut ihan sellaista lomaa, jossa pääsee irrottautumaan aikatauluista ja jokainen päivä on juuri sellainen seikkailu, millaiseksi sen itse tekee. Toki osa porukasta teki omia retkiä eikä osallistunut jokaiseen joogaan, mutta itse halusin olla joka tunnilla, olihan se juuri se syy, miksi olin matkustanut paikalle ja mistä myös olin maksanut. Itselläni oli kuitenkin varsin rankka talvi takana. Veikkaan, että viikko on hyvä alku kaikesta menneestä elämästä palautumiselle, mutta ei vielä ihan riittävä, vaikka vietinkin sen eri maisemissa kuin yleensä.

Olenko edes ryhmämatkailija?

Olin myös jo ennen matkaa miettinyt, olenko edes tuollainen ryhmämatkailija. Entä jos ahdistun jatkuvasta vieraiden ihmisten kanssa yhdessäolosta ja haluankin omaa rauhaa?  Meitä oli hieno ja kiinnostava porukka koossa, ja päivien aikana alkoi tuntua siltä, että olisimme olleet ”aina” yhdessä matkalla. Vaikka olen ylettömän sosiaalinen ihminen ja nautin olla eri ihmisten kanssa tekemisissä, löysin itsestäni tuolla matkalla myös sen piirteen, että joskus tarvitsin sen hetken vain itselleni, jotta sain olla yksin ja omien ajatusteni kanssa. Huonekaverini kanssa meillä ei ole vielä pitkää yhteistä historiaa takana, mutta hänen kanssaan meillä synkkasi niin hyvin, ettei aina tarvinnut edes puhua, jos siltä ei tuntunut, eikä se tuntunut taas ollenkaan vaivaannuttavalta.

Myös henkinen matka

Lisäksi olin ajatellut joogaleirin enemmänkin fyysisenä matkana. Jotain kuitenkin tapahtui myös pääkopassa ja viikon päättyessä irtisanouduin yhdestä sivutyöstäni. Mutta siitä lisää sitten myöhemmin, kun aika on. Yhtäkkiä vain ajatukset tuntuivat kirkkailta monen asian suhteen. Minusta tuntui, että olen tarpeeksi vahva asettumaan oman elämäni eturiviin! Toivon todella, että tämä ajatus kantaa ja on kestävä.

Illalla sitten katselin selailin Instagramia ja katselin ihmisten tuuletusta ja mitaleja eri kisoista. Naureskelinkin, että se oli vähän kuin suolaa haavoille, vaikka tiesin, että juoksun väliin jättäminen oli asia, joka minun piti vain tässä kohtaa tehdä. Tosiasia oli se, etten edes kokenut itseäni luovuttajaksi ennen kuin edes aloitinkaan, vaan ymmärsin, että se, että kuuntelee itseään, kokonaisvaltaisesti kehoaan ja mieltään on viisautta ja lahja. Ja sitäpaitsi toisten puolesta tai paremminkin ehkä heidän kanssaan iloitseminen on yksi elämän suurimpia taitoja.

Tiedostin myös vahvasti sen, että en halua tehdä asioita enää siksi, että niitä kuuluu tehdä. En halua myöskään tehdä asioita siksi, että luulen, että ihmiset odottavat minulta niitä. Haluan tehdä asioita siksi, että haluan tehdä niitä. Tämä kuulostaa itsestäänselvältä, mutta huomasin, että kyllä vain itsekin toimin ihmisten odotusten mukaan paljonkin ja teen myös asioita siksi, että kuvittelen, että joku odottaa niitä minulta. Kun päätin, että en juokse kisassa, päätin myös, että en ajattele sitä, mitä muut minusta silloin ajattelevat. Saatoin ensin vähän liioitella kiinnostavuuttani, sillä oikeasti, ketä kiinnostaa!

Joka hetki on hyvä hetki alkaa kuunnella itseä ja tunnustella, mitä itse oikeastaan edes haluaa. Erityisesti silloin kuin on vauhti päällä, sitä helposti sokeutuu kaikelle ja porskuttaa vain eteenpäin täysillä sen kummemmin ajattelematta. Itse en halua herätä 50 vuoden päästä siihen, että elämä se vain solahti ohi ja vei meikäläistä kuin pässiä narussa ja sitten ne todelliset, itselle merkityksellisemmät asiat jäivät löytämättä ja tekemättä.

Aaaah. Nukuin viime yönä 11 tuntia ja nyt tuntuu siltä, että alkaa elämä taas voittaa. Ja mikä ihaninta, aurinkopäivä on tulossa.

Kaikkea hyvää juuri sinulle!

Jenny

*Instagramissa*

Lue myös:

Terveisiä joogaleiriltä Garda-järveltä

Lisää rakkautta arkeen

Keskity siihen, mikä on olennaista