Voiko puoliso olla paras ystävä?

Minä voin sanoa, että puolisoni on paras ystäväni. Vaikka sitten asian ääneen lausuminen tappaisi viimeisetkin romantiikan rippeet ja surkastuttaisi intohimon. Silti olen enemmän kuin tyytyväinen tilanteesta, jossa nykyään olen ja elän.

Vastaisku ankeudelle

Moi!

Vaikka minulla on paljon mielettömän upeita ystäviä ympärilläni, paras ystäväni on puolisoni. Ehkä kliseistä tai ällösöpöä, mutta itse asiassa asian ääneen lausuminen tuottaa minulle suurta mielihyvää, sillä koskaan aiemmin en ole voinut niin sanoa. Vähäisellä muutaman eri tyypin seurustelukokemuksellani parisuhde on ollut aiemmin parisuhde ja ystävät ovat olleet asia erikseen. Nyt nämä kaksi asiaa ovat samassa paketissa, vaikka niitä ystäviä, kavereita ja tuttavia toki kulkee vahvasti tässä rinnalla. Kaikki mahtuvat arkeeni, ja vaikka olemme parhaita ystäviä, on kummallakin ne omat työnsä ja harrastuksensa.

Elämäntilanne liimasi meidät yhteen

Totta kai siihen, että tähän on tultu, vaikuttaa esimerkiksi elämäntilanne. Ruuhkavuodet ovat tehneet tepposensa ja suurin osa ajasta kuluu töiden ja perheen parissa. Ei siksi, että olisi pakko, vaan siksi, että haluan. Monipuolisen työn tekeminen ja toistaiseksi melko vähäisen vapaa-ajan viettäminen pääosin perheen parissa on minun toiveeni ja täysin omaa haluani. Se ei tunnu pakkopullalta tai asialta, jonka teen, koska niin vain kuuluu tehdä. Se ei ole edes mitään sellaista, jolta haluaisin juuri nyt tilaa tai vapautta. Toki kumpikin haluaa tavata ystäviään, mutta pyrimme järjestämään aikaa sieltä, mistä se ei ole perheeltä pois.

Tilaa ja vapautta saan silloin, kun olen töissä, oli päivän agenda sitten mitä tahansa. Omasta ajasta ajattelen myös niin, että koko elämä on omaa aikaa. Kun arkisin on noin 8 tuntia töissä ja välillä rapiat päälle, ja keikkaa pukkaa usein myös viikonloppuisin, jää perheaika aika älyttömän vähälle. Ajankulu tuntuu vain kiihtyvän, mitä vanhemmaksi tulen. Ei ole ollenkaan bullshittiä se, kun pieniä nyyttejä katsotaan ajatuksella, että kohta se kävelee, pääsee ripille, menee armeijaan ja muuttaa pois kotoa.

Oivallan tämän ennen kaikkea silloin, kun katson vanhempia tyttäriäni. Heidän aikaansa vievät treenit, koulut ja työ, meidän liki keski-ikäisten seura ei niin jaksa innostaa. Välillä koen suurta syyllisyyttä siitä, olenko ollut tarpeeksi läsnä, vahva ja hyvinvoiva äitinä, se viimeinen tuki ja turva, silloin kun he ovat sellaista eniten tarvinneet. Aina en siihen ole ehkä pystynyt, mutta tärkeintä on se, että ne asiat korjataan, joista kokee, että niissä on korjaamisen varaa.

VAstaisku ankeudelle

Mun tytöt.

Päivät ovat pitkiä, vuodet lyhyitä

Koska ”isot tytöt” kuten kuopuksemme siskojaan usein rakkaudella kutsuu, menevät usein menojaan, vietämme paljon aikaa ”ydinperheen” kesken eli minä, puoliso ja viisivuotias. Kaikki eivät ehkä ymmärrä, miten jaksamme olla moisessa symbioosissa. Kaikille tietenkään sellainen ei ole esimerkiksi työvuorojen tai muiden tekijöidenkään vuoksi mahdollista, vaikka halua löytyisikin. Juuri juttelin lauantaina erään tuttavan kanssa, joka tuuletteli sitä, että oli päässyt viikonloppuvapaalle perheensä luota. Iloitsin hänen kanssaan. Fiiliksen ymmärtää täysin, kun hän on se tyyppi, joka istuu viikonloput yksin lasten kanssa puolisonsa töiden takia. Mutta itsellä tilanne on eri, meitä on täällä viikonloppuisin kaksi useimmiten kaksi ja jos joku on töissä, se olen usein minä.

En halua havahtua siihen, että näin todella on, että lapsihan on muuttamassa kotoa, että hei haloo, missä minä olinkaan. Vaikka joskus päivät tuntuivat helvetillisen pitkiltä, erityisesti silloin, kun kuopus oli pieni ja yöunet olivat vähissä. Silti vuodet ovat älyttömän lyhyitä ja aika kuluu liian nopeasti.

Arvot muuttuvat arjessa

Perhe on yksi arvoistani, joka tuo elämääni paljon merkitystä. Olen onnekas, sillä itselleni sen arvon mukaan eläminen on mahdollista. Olemme puolisoni kanssa tehneet valinnan, että haluamme tehdä paljon asioita yhdessä. Puolisolleni viisivuotias on ainoa biologinen lapsi, vaikka hän isähahmon hommat on ottanutkin kunnialla hoitoonsa, kiitos myös siitä. Itse otan taas todellakin kaiken irti siitä, että olen parisuhteessa, jossa asiat, myös lasten hoitaminen ja lasten kanssa asioiden tekeminen hoidetaan tasapuolisesti. Tasavertainen kumppanuus ei ole itsestäänselvyys sekään.

Tykkään tosi paljon siitä, että puuhastelemme keskenämme ja teemme vaikka pieniä retkiä. Tai sitten seisomme pihalla katsomassa, kun lapsi leikkii tai käymme ruokakaupassa. Yhdessä. Ei siis siksikään, että mentäisiin kuopuksen ehdoilla. Vaan siksi, että hän on paras ystäväni. Puhtaasta halusta tehdä asioita yhdessä.

Olen ollut myös ikään kuin yksin parisuhteessa. Olen ollut yksin vanhempana. Olen ollut myös yksin vanhempana ilman parisuhdetta. Ehkä senkin takia osaan arvostaa sitä tasapuolista suhdetta ja parasta ystävyyttä.

Vastaisku ankeudelle

Yhdessä tekeminen on kaiken perusta

Bloggaajakollegani Anna kirjoitti juuri osuvasti siitä, kuinka pitkän parisuhteen salaisuus on yhteinen harrastus. Mekin harrastamme toisinaan samaa lajia, tuo tyyppi meillä käy joskus vaimonsa spinningissä. Mutta sekään edes, mitä tehdään, ei ole niin merkityksellistä kuin se, että saamme viettää aikaa keskenämme ja tallentaa mieliimme muistoja.

Ettei sitten myöhemmin tarvitse katua, että siinä se lapsen lapsuus ja avioliitto kuluivat, kun oltiin aina töissä tai ei koskaan tehty mitään yhdessä. Ja eläkkeellä mietitään, että kuka toi tyyppi on, jonka kanssa olen asunut samassa kämpässä vuosikymmeniä.

Vaikka puolisoni on paras ystäväni, sekään ei ole tullut ilmaiseksi tai itsestään. Olen läpikäynyt melkoisen pesukoneen kuivausohjelman, jossa olen myös itse joutunut miettimään, mitä ihmissuhteiltani toivon ja mitä niille itse ammennan. Ehkä tärkeintä on ollut se oivallus, etteivät asiat tapahdu itsestään. Alun riitapukarista on kehittynyt vallan mukiiinmenevä kumppani, ja nyt puhun siis itsestäni.

Kaikki on mahdollista, mutta ei voi vain aina odottaa, että joku toinen tulee ja korjaa perhetilanteen tai parisuhteen tai tekee niistä omista toiveista totta, mitä ne ikinä koskevatkaan. Myös itse pitää olla valmis ottamaan vastuuta ja antamaan itsestään. Näitäkin asioita olen oppinut kantapään kautta.

Tiistai, toivoa!

Lue lisää:

Erilaiset ihmiset samassa parisuhteessa

Parisuhde on tiimi

Vastaisku ankeudelle