Yksi oivallus sai joogaharrastukseni jatkumaan

 

Yksi oivallus sai joogaharrastukseni jatkumaan. Nyt se elää ja voi paksusti jo kolmatta kuukautta. Joogaharrastukseni alkoi sujua, kun päästin irti mielikuvista, että minunkin pitää näyttää Instagramin täydelliseltä joogilta. Ja kuka oli vaatinut minua näyttämään siltä? No minä itse, oma pääkoppani. Eivätkä kauheat paineet luo pohjaa millekään harrastukselle.

Kun palasin salille, lakkasin vertailemasta itseäni muihin, koska vihdoin ymmärsin, että joogaa tai mitään muutakaan lajia en tee muita varten, vaan itseäni varten. Moni asia voi tyssätä siihen, että ihminen vaatii itseltään liikoja. Ihan kuin se, ettei osaa olisi jokin suuren luokan häpeä. Maailman tyhmin ajatus on se, että ei voi tehdä jotain, koska ei osaa.

Viime syksynä kirjoitin joogan aloittamisen vaikeudesta. En tuolloinkaan vielä halunnut luovuttaa joogan suhteen, vaikka olin jo vahvasti alkanut epäillä, pitäisikö yksinkertaisesti unohtaa koko homma. Onneksi ei pitänyt.

Miten vaikeaa on tässäkään istua selkä suorana ja pitkänä.

Mutta miksi unohtaa niinkin hyvää tekevä laji?

Yrityksiä saada joogasta säännöllinen liikuntamuoto oli kuitenkin takana lukuisia. Ensimmäisiä kertoja kuin tutustuin joogaan, oli astangajoogan peruskurssilla joskus liki 20 vuotta sitten. Sen jälkeen repertuaariin kuului vaikka mitä joogakokeiluja aina yinistä hotjoogaan ja flowsta kundaliiniin. Tammikuussa palasin joogaan tässä kirjoituksessa, kun minulla oli yksi joogatunti takana. Ja kuinka ollakaan, ystävystyminen lajin kanssa on hyvässä vauhdissa. Tuosta tammikuusta lähtien olen joogannut 1-3 viikkotunnin tahtia ja alkanut saada homman jo sujumaan niin, että lähden tunnille mielelläni ja se tai ne ovat viikon kohokohtia.

Paitsi että löysin joogastudion, jonne on henkisesti helppo mennä ja jossa saa olla juuri niin kömpelö kuin on, maailmankaikkeus on tarjoillut erilaisia joogamahdollisuuksia töiden puitteissa. Olen osallistunut niin Lidlin joogavaatelanseerauksessa Meri Mortin tunnille kuin käynyt kokeilemassa Elixian uutta HiYoga-tuntia. Olen innostunut joogasta ihan eri tavalla ja huomannut sen tekevän erityisen hyvää istumatyön kankeuttamalle keholleni. Nyt muuten pääsin töissä takaisin työpisteelle, jossa on seisomapöytä. Olenkin ottanut tavakseni seistä koko päivän, mikä tuntuu itsestäni sangen ihmeelliseltä. On ihanaa, kun ei tarvitse istua!

Lantiota saisi suoristaa, hartioita tiputtaa alas, matto on rytyssä, mutta tässä ollaan opettelemassa.

Mikä minua motivoi joogassa?

Eniten minua joogassa motivoi se, miten hyvää se tekee keholleni. Liikkuvuus on lisääntynyt jo muutamissa kuukausissa ja samaa voin sanoa tasapainosta ja ryhdistä. Jooga on monelle ennen kaikkea henkinen harjoitus, mutta itselleni se vastaa ainakin tällä hetkellä enemmänkin fyysiseen tarpeeseen. Jokaisen tunnin jälkeen koko kehossa on superhyvä olo ja tunnen kasvaneeni ainakin kolme senttiä. Lisäksi olen myös oppinut rentoutumaan kokonaisvaltaisemmin tunneilla. Loppurentoutus onkin paras palkinto, minkä treenistä voi saada!

Oman kehityksen huomaaminen on sitä paitsi äärettömän motivoivaa. Usein tunnilla tunnen suurta onnistumisen iloa, kun huomaan, että osaan tai olen oppinut lisää. Ei siis todellakaan tarvitse olla täydellinen joogi, jotta voi osallistua ohjattuun joogaan. Sitä paitsi tuskin ihminen koskaan on valmis.

Kuitenkin kai myös keskityn tunneilla, sillä tunti ja vartti joogaa kuluu usein (liiankin) nopeasti. Aina jälkeenpäin vain ihmettelen, että joko se meni. Ja sitten menen kotiin ja varaan tunnin seuraavalle viikolle. Mitä nopeammin salille taas pääsee, sitä parempi.

Ehkä kuitenkin merkittävin tekijä joogaharrastuksen jatkumisessa oli se, etten vaatinut itseltäni enää mitään, kun painelin tunneille uudestaan. Minulla ei ollut myöskään enää odotuksia eikä tunnetta pakosta, että pakko saada harrastus sujumaan. Annoin itselleni luvan olla aloittelija, tietämätön, kömpelö, tyyppi, joka kaipaa ohjaajan neuvoja.

Kun aloittaa uuden tai uusvanhan harrastuksen, itselleen kannattaa olla lempeä. Heti ei tarvitse olla täydellinen eikä todellakaan mitään kilpaurheilijatasoa. Ohjatussa harjoituksessa saa mennä oppimaan ja opettelemaan. Ja silloin voi muistaa, etteivät ne Instagramin täydelliset treenikuvat todellakaan kerro koko totuutta, vaikka näyttävät supercooleilta!

Itseäni on lohduttanut myös se, että jokainen on joskus ollut aloittelija. Mitä väliä, aloittaako uuden asian sitten 4-vuotiaana, 39 vuoden iässä tai seitsemänkymppisenä? Pääasia, että uskaltaa aloittaa, sillä kyllä mieli ja keho kaipaavat uusia elementtejä. Uudet ärsykkeet tuovat uusia tuloksia!

Mitä ajatuksia?

Kyllä se tästä.